lauantai 22. heinäkuuta 2017

NUTS Ylläs-Pallas 55km - hienoja maisemia ja ihania ihmisiä (DNF)

 Heinäkuun puolivälissä juostiin Pallas-Yllästunturin upeissa maisemissa NUTSYlläs-Pallas-Hetta. Minä olin ilmoittautunut 55km matkalle. Revanssihenki oli korkealla karhunkierroksen keskeytyksen jälkeen, ja tiesin että selvitän reitin kunnialla, johan sen viime vuonna kolusin haastavissa oloissa läpi.

Karma puuttui peliin karulla tavalla lähtöä edeltävänä päivänä (kolme päivää ennen starttia). Pudotin vahingossa koiran flexin (Mallia kuormaliina, painaa toista kiloa) suoraan vasemman jalan pottuvarpaan päälle. Pahin isku osui juuri kynnen ja kynsinauhan rajalle. Varpaan kynsi alkoi tummua saman tien, ja epäilin jo hetken murtumaa, niin kipeä se oli. Kakkosvarpaaseen nousi mustelma nivelen kohdalle. Siinä jalka taivasta kohden sohvalla maatessa mietin että näinköhän jäi Pallas valloittamatta. Jos ennen tätä onnettomuutta olin pohtinut kisastrategiaa tyyliin riskillä All in vai maltillinen varma suoritus, niin nyt jouduin punnitsemaan startatako vai eikö startata.

Ensiapua. Kylmää ja kohoa. Yöllä jouduin vielä puhkaisemaan kynnen, että sain paineen tunnetta kynnen alta vähemmäksi.
Torstai aamuna lähdimme koko perhe ajelemaan kohti Hettaa. Päätin, että teen lopullisen päätöksen startista lauantai-aamuna. Varvasta särki ja jouduin yötä vasten ottamaan särkylääkettä. Eihän mulla sinni sitten antanut periksi jättää lähtemättä. Olin tätä reissua varten ostanut Hokan ATR Challengerit, mutta ne on kärjestään sen verran kapeat, että päädyin Inovin xtaloneihin kisakenkänä. Inoveissa on enemmän tilaa varpaille, eikä tuo kipeä pottuvarvas enää lauantaina niin kipeä ollut.  Sain itseni vakuuttumaan, että on ihan ok lähteä jalkapuolena rakkaan ja kivikkoon rymyämään. Olin myös varma, että varvas turtuu matkalla.

Olimme Pallaksella hyvissä ajoin ennen starttia. Mieliala oli loistava, ja malttamattomana odotin lähtötorven törähdystä. Viimein torvi soi, ja reilu 600 polkujuoksun ystävää lähti kapuamaan Pallaksen kuvetta ylöspäin. Olo oli mahtava ja huippu läheni hyvää vauhtia. Välillä oli juostavampaa pätkää ja välillä sai tunkata tosissaan ja katsoa tarkkaan mihin astuu. Pari kertaa potkaisin epähuomiossa kiveen, mutta työnsin epämiellyttävät tuntemukset mielessäni taka-alalle. Normaalia tarkemmin kyllä katsoin mihin astun, ja hieman varoin kipeää varvasta alusta saakka. Olin ennakkoon rytmittänyt etenemiseni niin, että 25min juoksua ja 5min kävelyä. Kävellessä tankkasin geeliä ja toteutin rytmiä orjallisesti. Vaikka olisi ollut juostavaa baanaa, niin kävelytauolla kävelin, vaikka olisin sitä ennen kävellyt koska on ylämäki tai vaikeampaa alustaa.

Jossain Taivaskerolta alas laskeutuessa potkaisin varpaan kunnolla kiveen. Kiroilin varomattomuuttani. Polku on tuolla melko kivistä, ja huomasin varovani askeleitani. Matka kuitenkin eteni ja meno tuntui hyvältä. Aavistuksen ehkä alamäkijuoksu tuntui polvissa, mutta en antanut sen häiritä, olin lähtiessä teipannut molemmat polvet, jos se vähän antaisi armoa. Myöhemmin - illalla teippejä irti repiessäni tuumasin niiden olleen lähinnä vitsi. Juostessa varpaaseen sattui sen verran, että jouduin astumaan jalan ulkosyrjälle. Jossain vaiheessa huomasinkin että pikkuvarpaaseen tulee rakko. Näillä kengillä ensimmäinen laatuaan! Nammalakuruun tultaessa riisuin takin vyötärölle ja pikaisen tankkauspysähdyksen jälkeen matka jatkui ihanaa hiekkabaanaa kohti Montellin majaa. Jo kaukaa näin, että perhe oli siellä kannustamassa ja tyttäreni tuli vastaan. Pikaiset kuulumisten vaihdot ja matka jatkui. Takana oli 14km ja aikaa oli mennyt kolmisen tuntia. Ihan hyvässä vauhdissa siis olin. Petri sanoi kotimatkalla, että juoksu oli jo tuolloin kaukana rennosta - näki että varon toista jalkaa. Olo oli vielä tuossa vaiheessa kuitenkin hyvä, ja menohaluja riitti. 


Matka jatkui kohti ensimmäistä huoltoa mukavaa, hieman ehkä kivikkoista baanaa pitkin. . Löin varpaani useamman kerran kiveen "helpolla" pätkällä ennen nousua, ja se söi naista. Lumikerolle noustessa tuntui ensimmäisen kerran, että reisistä loppuu jerkku. Varpaaseen sattui. Vasen polvi alkoi ilmoitella, että askel on kaukana optimaalisesta. Lumikerolta alastulo olikin sitten melkoinen taistelu. Varoin potkimasta kipeää varvasta kiviin. Asentoni oli vähän kallellaan, koska selkä alkoi mennä jumiin. Oli nälkä. Aloin miettiä joutavia. Tuntui että huoltopiste ei tule ikinä. Aloin olla kiukkuinen ja kipeä. Olin sitä mieltä, että juoksuhommat saa mun osalta jäädä tähän.  Rupean nypläämään pitsiä. Tai opettelen juomaan kaljaa. Pitsinnypläykseen hermot ei ehkä riitä.  Alamäissä polviin sattui, ja jouduin pysähtyä venyttelemään etureisiä useamman kerran, että pääsen alas. Jossain vaiheessa, kun pysähdyin taas venyttelemään, takareisi kramppasi. Takaa tuleva kaksikko näki tuskailuni ja kysyi tarvinko suolaa. Ei kiitos, mulla on. 2 suolatabua naamariin. Toinen upposi suosiolla, toinen jäi suuhun pyörimään. Enkö s**na osaa edes tablettia niellä! Ehkä seitsemännen yrityksen jälkeen yökkäsin tabun polun sivuun, ja totesin että 1 riittää. Yritin juoda niin paljon kuin uskalsin ilman että neste jää hölskymään vatsaan.

Vihdoin se huoltopiste tuli, ja olin sitä mieltä että tämä oli tässä. Pari sipsiä, ja nestepullojen täyttö, pikainen vessareissu ja niin vain löysin itseni taas reitiltä. Väliaikapisteen jälkeen, kun edessä oli juostavaa baanaa silmänkantamattomiin, jalat teki totaalisen stopin. En voinut juosta enää yhtään, vaikka mieli teki. Etureidet oli aivan lopussa, ja oikean jalan nilkka ihan tulessa. Kipeä pottuvarvas tuntui siltä, että siinä on kynsi irti. Olin ennen Hannukurun huoltoa suunnitellut laittavani rakkolaastarin pikkuvarpaaseen, mutta en ollutkaan uskaltanut ottaa kenkää pois. Pelkäsin sen olevan täynnä verta vammautuneen varpaankynnen irtoamisen jäljiltä. Kellon mukaan matkaa oli takana 30km. Olin fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa. Se kiroilun määrä kun tajusin että en ehkä ehdi edes Pyhäkeron huoltoon ajoissa. Saati maaliin. Teki mieli palata takaisin Hannukuruun. Porukkaa lappoi helpolla polulla ohi oikealta ja vasemmalta. Nopeimmat hyppäsi yli. Mua harmitti. Kaivelin repusta pähkinäpussin, ja siinä eteenpäin laahustaessa pureskelin pähkinöitä. Tyhmyyttäni en ollut syönyt huollossa kunnolla - vain pari sipsiä ja banaaninpala. 

Alkumatkasta olin jonkun aikaa roikkunut erään seurueen mukana, ja rupatellut heidän kanssaan. He jäivät jossain vaiheessa evästelemään, ja nyt saivat sitten minut kiinni. Heidän vauhti oli alussa sopinut mun vauhtiini, ja olisi ollut sitä edelleen, mutta en vain saanut sen vertaa jaloista irti että olisin jäänyt heidän peräänsä roikkumaan. Vai olinko kenties niin syvällä omassa surkeudessani että ei edes kiinnostanut yrittää? Nyt jälkeenpäin en voi olla miettimättä, että loppuiko multa todellisuudessa pää eikä jalat? Luultavasti molemmat. Aina hyvän hetken koittaessa kun yritin hölkätä, se vain ei kertakaikkiaan onnistunut. Ylämäet oli ainoita joissa jotenkuten etenin ilman kipua. Tasaisella varpaaseen sattui ja alamäissä tuntui että polvet irtoaa.

Jossain vaiheessa sain seurakseni Villen, jolla oli myös vaikeuksia jalkojen kanssa. Matka meni mukavammin kun oli juttuseuraa. Vauhti oli hidastunut ihan hiipimiseksi. Sioskuruun tullessa katsoin että 16km Hettaan ja 4h aikaa. Ehtiihän tässä. Ei muuta kuin Pyhäkeron yli, pikainen huolto ja reipasta marssia maaliin. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä epävarmemmaksi kävin. Jossain vaiheessa turvajuoksijat saavuttivat meidät ja Ville meni menojaan. Pyhäkeron huippu saavutettiin noin kello 21. Olisi tunti aikaa päästä alas huoltoon jos mielisin jatkaa. Polviin sattui. Varpaan päälle ei kestänyt varata painoa juurikaan. Turvajuoksijat tsemppasivat. Minä purin hammasta yhteen ja yritin päästä alaspäin. Askeleet oli pieniä tipuaskelia. Kiroilin. Teki mieli itkeä, mutta en kehannu. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Viime vuonna tuohon väliin meni ehkä puolisen tuntia, jos sitäkään. Nyt huipulta huoltoon kului 1,5h aikaa. Kello oli 22.30 kun tulin huoltoon. Yrittivät sieltä huudella josko söisin jotain, mutta ilmoitin että haluan pois täältä, ja jatkoin matkaa. 1,5km tielle ihanaa neulasbaanaa. Helpotus oli suuri, kun auto oli odottamassa hiekkatien päässä. Minun matkani keskeytyi 46km kohdalle ajassa 11:01. Käytin viimeiseen 10 kilometriin 3 tuntia.

On hirmu helppoa jossitella. JOS en olisi loukannut varvastani,olisinko päässyt maaliin saakka? JOS olisin ottanut särkylääkettä, olisiko se vienyt pahimman terän kivulta, ja olisin ehtinyt huoltoon ajoissa ja siitä maaliin? Tiedän että ilman tuon varpaan varomisen tuomaa lisärasitusta olisin päässyt maaliin. Muusta en tiedä. Turha jossitella. Vaikka kaipa se kuuluu asiaan kun käsittelee pettymyksiä. Vielä enemmän minua harmittaisi, jos en olisi edes yrittänyt. Toisaalta, kisaa seuraavana päivänä jalkaterä oli niin turvoksissa, että edes crocs ei mahtunut kunnolla jalkaan ja käveleminen oli silkkaa tuskaa. Olisinko säästänyt varpaankynnen jos en olisi startannut? Luultavasti en.

Tälle kesää kisat oli tässä. Vähän tekisi mieli käydä joku pikamatka kipasemassa, että saa edes yhden onnistumisen tälle kesälle. Ensin pitää palautua kunnolla tästä ja parannella tuo varvas (joka on tätä kirjoitettaessa kamalan näköinen, mutta ei enää kipeä) siihen kuntoon että uskaltaa laittaa lenkkarit jalkaan.

Kiitos jälleen kerran NUTSin porukalle ja ihanille talkoolaisille mahtavasta tapahtumasta. Erityiskiitos Saaralle, Antille ja Matille - mahtavalle turvajuoksutiimille joka saatteli minut alas Pyhäkerolta ja tsemppasi ottamaan sen seuraavan askeleen. Ilman teitä olisin varmaan jäänyt sinne. Kiitos myös Villelle, jonka kanssa taaperrettiin melkein loppuun saakka. Ensi vuonna uudestaan!

tiistai 30. toukokuuta 2017

Talkoohommia ja polkujuoksua- NUTSKarhunkierros2017 53km (DNF)

Talvi on mennyt treenien suhteen vaihtelevasti. Kilometrejä on kertynyt aivan liian vähän. Ensin oli motivaatio jossain talvehtimassa, sitten alkoi sellainen työputki, että siinä oli jaksaminen koetuksella. Syksyllä koettu ylirasitustila opetti sen, että resurssit ei riitä tavoitteelliseen treenaamiseen, perheen pyörittämiseen ja uran luomiseen. Piti siis priorisoida. Niin kauan kun mulle ei makseta siitä että lähden rymyämään lappu rinnassa johonkin korpeen, niin työ pitää valitettavasti asettaa hauskanpidon edelle. Ja jos on kuukaudesta 20 päivää pois kotoa, niin prioriteettilistalla perhe menee kaiken edelle. Eli treenaaminen on ollut sijalla kolme koko talven. Ja kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, niin se on jäänyt aika vähälle.

Haaveilin syksyllä maltillisesti kasvattavani treenimääriä talven edetessä. Käytännössä pääsin kunnolla treenaamaan säännöllisesti maaliskuussa. Ennen joulua en jaksanut ja tammi-helmikuu meni työreissuilla.

Lähtökohdat karhunkierrokselle ei siis olleet ihan optimaaliset. Kovasti suunnittelin tekeväni 3-4 ylipitkää pitkistä kevään aikana. Pisimmät treenit oli 22km hidas pitkä vapun jälkeen ja pääsiäisenä 2,5h hidas pitkä aamulla ja illalla vielä hitaampi 2 tuntinen umpihangessa. Tätä loistavaa kk-simulaattoria, jossa upposin 2 kertaa polvia myöden jäihin, ja lukemattomia kertoja haaroja myöden hankeen, ei luultavasti olisi tapahtunut ilman meidän koiraa, joka karkasi tuona päivänä, ja se piti hakea metsästä pois.
Patu Patés on pitänyt huolta että isäntäväellä tulee ulkoiltua säännöllisesti. Se myös järjestää ajoittain omatoimilenkkejä. 


Ilmoittauduin keväällä myös talkoilemaan NUTSKarhunkierrokselle. Ajoimme jo torstaina Rukalle, josta olimme vuokranneet pikkuisen mökin Petrin ja hänen työkaverin, Saulin kanssa. Kävin ilmoittamassa itseni talkoolaisvahvuuteen ja lähdin käskynjaolle heti saavuttuamme. Perjantaina olin sitten ilmoittautumisessa jakamassa numerolappuja.

Petrin ja Saulin tullessa ilmoittautumaan, he toivat samalla minunkin varusterepun. Ensimmäistä kertaa pakolliset varusteet todella tarkistettiin ennen kuin sai numerolapun. Minusta tosi hyvä juttu - koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Rinta rottingilla marssin siis varustecheckiin, ja oikein naureskelin että olen varmaan vähän jäävi tarkistamaan omat romuni. heh heh. Onneksi joku muu ne tarkisti, itellä ei ois käynyt mielessäkään katsoa, onko pilli, koska sehän on kiinni mun repussa kiinteästi. Siinä tovi pyöriteltiin reppua, ja eipä ollut pilliä repussa kiinni! Ei muuta kuin häntä koipien välissä shelbyn tiskille ostamaan pilliä, että pääsee "turvatarkastuksesta" läpi. En ollut ainoa jolle näin kävi. Heti minun perääni tuli kiireessä eräs perusmatkalainen (jolla oli starttiin ehkä 25min aikaa), jolle kävi samalla tavalla. "Kiinteä"pilli oli pudonnut jonnekin repusta. Toinen varuste, mikä tarkistettiin, oli avaruuslakana. Sekin tuiki tärkeä väline hädän hetkellä - vaikka olisi kuinka lämmin ilma, voi loukkaantumistilanteessa kylmä hiipiä jäseniin ennen kuin pelastajat ehtivät paikalle.

Minulla kaikki pakolliset turvavarusteet (pilli, avaruuslakana ja ideaaliside) on nyt pikkuruisessa ensiapulaukussa, jota pidän repussa AINA. Myös muki on remmillä kiinteästi kiinni repussa - sekin oli lähtöhässäkässä joutunut sen verran hyvään talteen, että meinasi olla uuden osto edessä. Onneksi Pete löysi sen jostain laukun syövereistä.

Perjantai meni kuin siivillä siellä numerolapputeltassa, ja pääsin sieltä joskus kuuden maissa illalla lähtemään pakkailemaan ja keskittymään omaan kisaan. Minulla meinasi paniikki iskeä, kun motivaatiokarkit eivät meinanneet mahtua mukaan! Viime vuonna NUTSPallaksella mulla oli repussa pikkuinen irtokarkkipussi siltä varalta että oikeasti tulee vaikeaa. En tainnut ottaa siitä yhtään karkkia - pelkkä tieto sen olemassaolosta helpotti (täältä voi tarkistaa menikö se niin 😜).

Motivaatiomakiaisille ja urheiluteipille pitäs vielä joku kolo keksiä.


Ilta meni tavaroita venkslatessa, varusteita tuumiessa ja rupatellessa. Aika aikaisin menin sitten nukkumaan, bussi Oulankaan lähti lauantaina aamulla 8:30.

Aamupalan jälkeen lauantaina Sauli heitti meidät bussipysäkille, ja hyppäsimme kyytiin. Ihmeen hiljaiseksi matka veti. Minulle edessä oli toinen ultramatka, Petrille revanssi viime vuodesta. Ihana pikku jännitys valtasi mielen.

Ai mitenniinmuka jännittää?

Olimme Oulangan luontoasemalla jo hyvissä ajoin, ja siinä ehti vielä säätää varusteita ja jutella tuttujen ja tuntemattomien kanssakilpailijoiden kanssa. Meidän seuran, Pohjoisten Polkujuoksijoiden, epävirallinen kohtauspaikka muodostui yhteen nurkkaan, jossa rupattelimme niitä näitä.

Kellon tullessa vähän vaille kymmenen lähdimme ulos. Viime hetken huikkailut ja 80 kilometrin kärjen kannustusta, ja sitten etsimään omaa paikkaa jonon häntäpäästä. Petri katosi 5 minuttiia ennen starttia. Oli kuulema hakemassa vettä. Onneksi löysin hänet, ja saatoimme lähteä taipaleelle yhdessä.

Starttiin 5 min ja Peteä ei näy missään!

Starttitorvi törähti ja kolmisen sataa innokasta lajin harrastajaa lähti taivaltamaan kohti Rukaa. Me jäimme suosiolla jonon hännille - alkumatka menikin letkassa kävellessä. Kun viimein pääsi juoksemaan, niin heti tuntui tosi hyvälle - vähän meinasi aamupala tökkiä vatsassa. Joku meni pieleen, kun kummallakin oli vatsavaivoja. Mulla kuitnekin juoksu kulki, ja nesteet imeytyi. Kulmakkopuron kohdalla oli pakko pitää tekninen tauko. Vessareissu venähti sen verran, että Pete ei jäänyt odottelemaan, ja minulla meni hetki saada hänet sitten kiinni. Aika kovaakin juoksin välillä - ei sinni antanut periksi sitä että yksin pitäisi mennä...Lopulta sainkin Peten kiinni ja jatkoimme matkaa yhdessä. Petrillä ei vatsavaivat helpottaneet, minulla vessatauko toi niihin helpotuksen. Juoksu tuntui kuitenkin helpolta ja mukavalta. Mutaisimmat ja teknisimmät paikat kävelimme suosiolla.

Matka jatkui hitaanlaisesti - Peten oli helppo antaa väliaikatietoja etenemisestä, hän oli reitillä jo viime vuonna. Jussinkämpälle tullessa olimme olleet yli tunnin pidempään matkalla kuin mitä Pete viime vuonna. Minulla oli 15 kilometrin paikkeilla tuntunut ensimmäisen kerran polvessa. Silloin ajattelin että vähän huonosti astuin, kyllä tämä tästä. Laskeutuminen Jussinkämpältä kohti Kitkajokivartta oli kuitenkin jo melkoisen vaikeaa. Itku pääsi kun tajusin, että tällä polvella ei muuten lähdetä ylittämään Konttaista ja Valtavaaraa. Kävelin jyrkimmät paikat sivuttain, ja matkaa oli takana alle puolet. Petri - aina niin romanttinen ja kannustava - tuumasi että "ei se vollottamalla kummene, alahan tulla". Tottahan tuo oli. Jälkeenpäin vain naurattaa moinen kommentti.

Polvivaivasta huolimatta oli aivan ihanaa hölkätä/kävellä/taiteilla pitkin Kitkajokivartta. Maisemat oli mahtavia, meno maistui ja kaikki tuntui olevan hyvin. Paitsi alamäissä. Onneksi niitä ei niin paljoa tuolle välille mahtunut. Petrin vatsa lopetti kokonaan toimimasta, ja hän sanoi jättävänsä leikin kesken Juumaan. Oli helppo kompata - en minäkään jatka. Matkan edetessä välillä tuntui että hyvinhän tämä sujuu, kyllä minä jatkan. Ja aina kun vähänkään maasto vietti alaspäin, olin valmis soittamaan pelastuspartion paikalle. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin ehkä päässyt Konttaiselle saakka. Sen jälkeen olisin ollut niin romuna, että saisin unohtaa kaikki muut kivat kisat mitä tänä kesänä on tai voisi olla tulossa. Ilmoittautuminenhan on vain NUTSPallakselle heinäkuussa.

Viimeiset kilometrit ennen huoltoa kulki samaa reittiä pikamatkalaisten kanssa Pientä karhunkierrosta pitkin. Porukkaa lappoi ohi, ja me vain taapersimme omissa pienissa kuplissamme eteenpäin. Ei paljon juttu luistanut kummallakaan. Sitä vain odotti sitä huoltoa. Harmitti vähän, kun olisi ollut juostavaa baanaa vaikka kuinka paljon ja menohalujakin olisi ollut, mutta polvi ei kestänyt kuin 20 metriä kerrallaan, ja sitten kipu oli sietämätön - se säteili lumpion alta säärtä pitkin aina jalkaterään saakka. Jossain vaiheessa epäilin jo marssimurtumaa. Mutta ei se ole murtunut, koska nyt, kolme päivää kisan jälkeen jalat on sen tuntuiset kuin en olisi viikkoon juossut. Mulla loppui vesikin jossain vaiheessa, mutta "ei se haittaa, se huolto on ihan tuossa mutkan takana". Onnistuin tällä ajattelumallilla sitten vielä ihan loppumetreillä järjestämään nestehukankin. Siitä olen kärsinyt eniten kisan jälkeen.

Kun viimein pääsimme sinne huoltoon, aikaa lähdöstä oli mennyt reilu 6,5h ja matkaa oli oman mittarin mukaan taitettu lähes 35km. Ilmoitimme molemmat järjestäjälle että tää oli tässä, emme jatka. Söin vähän huollon antimia, täytin juomapullon ja hyppäsin bussiin. Kotijoukoille lähti viesti "DNF molemmilla. 35 kilsaan jäätiin. Mulla ei polvi kestäny ja Petellä oli mahan kanssa ongelmia". Vastaus:
"Täällä seurantakomitea on jo hetken arvuutellut, että ei ehkä ole huippupäivä. Hieno suoritus kuitenkin. 💕💗💚💛💪👄👍💃💏💋💝👏". Luulen että tyttäremme on osallinen tuohon viestin loppuosaan, jossa oli myös sateenkaaria ja yksisarvisia.

Kokonaisuudessaan ihan huippupäivä, vaikka se mitali jäikin saamatta. Kunto olisi riittänyt, olo oli alkuvaikeuksien jälkeen loistava, ja fiilis hyvä. Totta kai loppua kohden mieliala vähän laski, mutta kun sai sen keskeytyspäätöksen puettua sanoiksi, ja sanottua ääneen, tuli helpottunut olo. Mun ei tartte rikkoa itteäni enempää kuin jo olen rikki. Tätä retkeä voi pitää erinomaisena pitkänä treeninä Pallasta ajatellen, eli reissu ei mennyt hukkaan. Opin myös paljon. Oma asenne ratkaisee monta pulmaa. Energiaa pitää tankata, ja vaikka ei olisi pitkä matka huoltoon, niin sitä vettä voi ja saa pyytää ohikulkijoilta tai ottaa vaikka purosta. Ei kannata päästää itseään kuivumaan vain "koska huolto on ihan kohta". Se ei välttämättä ole ihan kohta.

Palautuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Kroppa on ollut vähän sekaisin (ruokahaluttomuutta ja muuta epämääräistä), mutta olotila on hyvä, ja lihaskipuja ei ole ollut juurikaan. Huomenna ajattelin jo uskaltaa laittaa lenkkitossut jalkaan. Olen Ruotsin Malåssa, ja tuossa mökin vieressä kohoaa sen näköinen kukkula, että pakko käydä katsoon millaiset maisemat sen päältä on ;)

Kiitokset matkaseuralle ja järjestäjille. Taas ihan huipputapahtuma! Ehdottomasti ensi vuonna uudestaan - Maaliin saakka!