sunnuntai 20. elokuuta 2017

Paras juoksuni ikinä - Pyssymäki Extreme 2017

Pallaksen pettymyksen jälkeen piti keräillä hetki itseään ja miettiä mitä teen loppukaudesta. Alanko suosiolla keskittyä ensi vuoteen, vai pitäisikö kuitenkin joku helppo pikkukisa kävästä kipasemassa, että saa edes yhden onnistuneen suorituksen tällekin kesää. Viime vuonna Pyssymäki Extreme oli varsinainen Extreme, ja päätin tuolloin, että ei ikinä enää. Loma loppui, ja työt alkoi, ja kisakalenteria katsellessa tuumailin, että aikataulullisesti tuo kuitenkin olisi aika hyvä. Ekan työpäivän kunniaksi laitoin sitten ilmoittautumisen sisään. Seurakaverini Seijakin oli sosiaalisessa mediassa kertonut osallstuvansa, joten ois matkaseuraakin tiedossa. 

Samoihin aikoihin kun ilmoittauduin tuonne Pyssymäelle, päätin, että tämä kausi päättyy Virpiniemen maastomaratoniin lokakuun alussa. Selailin erilaisia treeniohjelmia netissä, ja löysinkin mieleisen. Tätä Comrades-marathonille valmistavaa ohjelmaa seuraamalla pitäisi NUTSKarhunkierros 53k mennä heittämällä läpi ensi vuonna (olettaen että saan paikan sinne). Ja kun siinä sopivasti on ensin Qualifying raceen valmistava vaihe, niin sain maratonohjelman samassa paketissa. Tämän kisan piti olla vain yksi pitkä pitkis, kun ohjelmassa oli juuri tälle viikonlopulle sellainen ehdolla. 

Kisapäivän aamuna Oulussa oli todella hautova ilma, ja mietin koirien aamukävelyllä että taitaa tulla hikinen reissu. En antanut säätilan pilata muuten niin hyvää mieltä. 

Henkilön Hanna Junttila kuva.
Aamupalaa. Sometin, kuinka kisapäivän aamuna on aina sellainen jännityksen sekainen tunnelma, jota ei voi muulloin kokea.
Lähdin heti aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Kempelettä, jossa hyppäsin sitten Seijan kyytiin. Seijalla oli vähän samanlainen meininki kuin minulla, tavoitteena saada onnistunut suoritus ja päästä maaliin. Saavuimme Pyssymäelle hyvissä ajoin, reilua tuntia ennen lähtölaukausta. Siinä ehti hyvin vaihtamaan vaatteet ja syömään vielä leivän. Olin matkalla juonut vajaan litran laimeaa urheilujuomaa.

Viimein kello tuli 12:30 ja matkaan lähti parikymmentä ihmistä. Naisia oli lähtölistan mukaan 6, mutta todellisuudessa meitä taisi olla 5. Alku menikin tosi kovaa, ja jättäydyin joukon hännille aika pian. En aamulla löytänyt sykemittaria, joten fiilispohjalla mentiin. Tiesin, että 6:30min/km on minulle ihan liikaa, joten jäin joukosta suosiolla. Tuttuja polkuja mentiin, alun suopätkä oli märkä, mutta ei mitään verrattuna viime vuoteen. Tutkailin kelloa, ja koitin pitää vauhdin sellaisena että jaksan ylläpitää sitä helposti, mutta että jää pelivaraa lopun vaikeisiin paikkoihin. Olin ennakkoon laskenut että jos keskivauhti pysyy alle 9:00 min/km, niin pääsen maaliin alle neljän tunnin. Treeneissä olen pk-lenkit mennyt viimeaikoina aikalailla tuota vauhtia, joten tiesin että se voi olla aivan mahdollista. Toki valmistelin itseni myös siihen, että aika kultaa muistot reitin teknisyydestä.

Omassa rauhassa siis etenin, ja minulle ihan hyvää vauhtiakin. Eka vitonen meni alle 40 minuutin, joka on minulle polulla todella hyvä. Meno oli helppoa ja poiketen aiemmasta, koitin tankatakin juostessa. Kävelin vain jos oli aivan pakko maaston takia pudottaa kävelyksi. Rytmi puolen tunnin välein energiaa ja noin 10minuutin välein vettä toimi. Viime ja sitä edelliseltä vuodelta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Välillä Seijan selkä näkyi edellä. Hän oli juuri sen verran kaukana että ei voinut jutella. Mutta se ei haitannut. Nautin menosta. Maisemiahan tuolla ei juuri ehdi katselemaan, kun pitää katsoa mihin astuu. Huomasin, että ne paikat jotka viime vuonna tuntui tosi vaikeilta, meni nyt helpon oloisesti. Eli jos ei muuta,niin polkujuoksutekniikka on parantunut.

Laskeskelin, että noin kahden tunnin kohdalla saavutan puolen välin huoltopisteen, jos vauhti pysyy samana. Jossain 6-7 kilometrin kohdalla vauhti alkoi kuitenkin hidastua, koska alusta kävi vaikeammaksi. En antanut asian häiritä, vaan etenin itselle helppoa vauhtia, kuitenkin välttäen riskejä. Kun oli juostavampaa, menin kovempaa ja palauttelin sitten vaikeammilla pätkillä. Jossain vaiheessa, hakkuuaukean reunaa juostessa alkoi tuntua vähän pahalta. Ilma oli lämmin ja kostea, eikä siinä käynyt tuulenvirettäkään. Tuntui etten saa happea tarpeeksi. Tätä kesti onneksi vain pienen hetken, ja sain pukattua epämukavan tunteen taka-alalle. 

Matka jatkui omassa kuplassa, ja meno maittoi. Oli helppoa ja rentoa juoksua. Vilkuilin välillä kelloa, että miten aikatavoitteen kanssa voidaan. Matkanteko oli hidastunut huomattavasti alun jälkeen. Muistutin itseäni, että tältä reissulta ei ole lupa odottaa mitään muuta kuin se maaliin pääsy. Ja viime vuoden ajan parannus.

Tie. Nyt jo? Epäusko valtasi mieleni, kun tupsahdin puolivälin huoltoa kohti vievälle tielle. En ollut ehtinyt vielä edes odotella sitä, ja siinä se oli. Seija näkyi noin 100metrin päässä edellä. Arvelin saavani hänet kiinni huollossa. Oli mukava päästellä menemään reilusti alle 7 minuutin kilometrejä. Kovempaakin olisin voinut juosta, mutta olisin joutunut pois mukavuusalueelta, ja sitä en halunnut. Huoltoon tuntui olevan loputtoman pitkä matka. En muistanutkaan että tieosuus on NÄIN pitkä! Viimein se huolto sieltä tuli. Kaadoin lötköpullosta loput vedet päähäni, join ja söin, ja täytin lötkön. JAtkoimme Seijan kanssa yhtä matkaa. Vauhti meni hyvin yksiin. Oli mukava että oli seuraa.

Jossain välissä pienen suon ylitys aiheutti ikävän nykäisyn pohkeessa. Sanoin Seijalle että pakko ottaa suolaa. Onneksi otin, voi olla että olisi krampit olleet riesana loppumatkasta ellen olisi ottanut. Samalla nakkasin elektrolyyttitabletin juomarakkoon. Jatkoin matkaa, ja helpolla polulla sain Seijan taas kiinni. Vähän teki mieli yrittää kovempaa vauhtia, ja yritinkin, mutta kengän nauhat aukeilivat, ja taas oltiin peräkanaa :) Jouduin useampaan otteeseen pysähtymään sitomaan kengännauhojani. 

Odotin että koska se alkaa, se loputon ojien ylittely ja kiviin kompastelu. Matka taittui leppoisasti ja rennosti. Kohta olimme jo keijumetsässä, jota viime vuonna ajattelin, että se on varmaan kuivana mahtavaa baanaa. Ei se ollut. Sanoinkin Seijalle, että huomaa että alkaa väsyä, kun pienetkin juuret tuntuu isoilta esteiltä. Lihaskuntoharjoittelun puute alkoi tuntua jaloissa. Kolmen tunnin geeli teki ikävän tunteen vatsaan, joten lopetin energian ottamisen. Arvelin että jaksan vararavinnolla loppuun. Ihan muutamaa kilometriä ennen maalia alkoi nestekin tökkimään. En kutienkaan huolestunut tilanteesta, koska matkaa oli jäljellä muutama kilometri. Olimme jo samalla polulla kuin alussa. Sovimme että mennään yhtämatkaa maaliin saakka.  Olo oli hienoisista vaikeuksista huolimatta loistava. 

Vihdoin maalisuora sieltä putkahti näkyviin. Tartuimme käsistä kiinni ja juoksimme yhtä matkaa maaliin. 100 metriä ennen maalia kihosi kyyneleet silmiin. Mää tein sen! Pääsin maaliin saakka! Ja vielä hyvällä ajalla (4:07:xx). Paransin viime vuodesta 17 minuuttia. 

Kokonaisuutena ihan huippureissu! Kaikki onnistui odotusten mukaan. Mihinkään ei sattunut, neste ja energia imeytyi hyvin loppua lukuunottamatta. Mitään henkistä notkahdustakaan ei tullut missään vaiheessa. En edes kaatunut kertaakaan! Kokemuksena aivan mahtava, ja varmasti tähän asti paras ja ehjin juoksu mitä olen koskaan kisoissa juossut. Vaikka oma nimi löytyy tuloslistan hänniltä, niin olen kyllä ihan voittajafiiliksissä!

Loppuun kiitokset Seijalle seurasta ja kyydistä sekä koko PEP-tiimille hyvästä tapahtumasta!



lauantai 22. heinäkuuta 2017

NUTS Ylläs-Pallas 55km - hienoja maisemia ja ihania ihmisiä (DNF)

 Heinäkuun puolivälissä juostiin Pallas-Yllästunturin upeissa maisemissa NUTSYlläs-Pallas-Hetta. Minä olin ilmoittautunut 55km matkalle. Revanssihenki oli korkealla karhunkierroksen keskeytyksen jälkeen, ja tiesin että selvitän reitin kunnialla, johan sen viime vuonna kolusin haastavissa oloissa läpi.

Karma puuttui peliin karulla tavalla lähtöä edeltävänä päivänä (kolme päivää ennen starttia). Pudotin vahingossa koiran flexin (Mallia kuormaliina, painaa toista kiloa) suoraan vasemman jalan pottuvarpaan päälle. Pahin isku osui juuri kynnen ja kynsinauhan rajalle. Varpaan kynsi alkoi tummua saman tien, ja epäilin jo hetken murtumaa, niin kipeä se oli. Kakkosvarpaaseen nousi mustelma nivelen kohdalle. Siinä jalka taivasta kohden sohvalla maatessa mietin että näinköhän jäi Pallas valloittamatta. Jos ennen tätä onnettomuutta olin pohtinut kisastrategiaa tyyliin riskillä All in vai maltillinen varma suoritus, niin nyt jouduin punnitsemaan startatako vai eikö startata.

Ensiapua. Kylmää ja kohoa. Yöllä jouduin vielä puhkaisemaan kynnen, että sain paineen tunnetta kynnen alta vähemmäksi.
Torstai aamuna lähdimme koko perhe ajelemaan kohti Hettaa. Päätin, että teen lopullisen päätöksen startista lauantai-aamuna. Varvasta särki ja jouduin yötä vasten ottamaan särkylääkettä. Eihän mulla sinni sitten antanut periksi jättää lähtemättä. Olin tätä reissua varten ostanut Hokan ATR Challengerit, mutta ne on kärjestään sen verran kapeat, että päädyin Inovin xtaloneihin kisakenkänä. Inoveissa on enemmän tilaa varpaille, eikä tuo kipeä pottuvarvas enää lauantaina niin kipeä ollut.  Sain itseni vakuuttumaan, että on ihan ok lähteä jalkapuolena rakkaan ja kivikkoon rymyämään. Olin myös varma, että varvas turtuu matkalla.

Olimme Pallaksella hyvissä ajoin ennen starttia. Mieliala oli loistava, ja malttamattomana odotin lähtötorven törähdystä. Viimein torvi soi, ja reilu 600 polkujuoksun ystävää lähti kapuamaan Pallaksen kuvetta ylöspäin. Olo oli mahtava ja huippu läheni hyvää vauhtia. Välillä oli juostavampaa pätkää ja välillä sai tunkata tosissaan ja katsoa tarkkaan mihin astuu. Pari kertaa potkaisin epähuomiossa kiveen, mutta työnsin epämiellyttävät tuntemukset mielessäni taka-alalle. Normaalia tarkemmin kyllä katsoin mihin astun, ja hieman varoin kipeää varvasta alusta saakka. Olin ennakkoon rytmittänyt etenemiseni niin, että 25min juoksua ja 5min kävelyä. Kävellessä tankkasin geeliä ja toteutin rytmiä orjallisesti. Vaikka olisi ollut juostavaa baanaa, niin kävelytauolla kävelin, vaikka olisin sitä ennen kävellyt koska on ylämäki tai vaikeampaa alustaa.

Jossain Taivaskerolta alas laskeutuessa potkaisin varpaan kunnolla kiveen. Kiroilin varomattomuuttani. Polku on tuolla melko kivistä, ja huomasin varovani askeleitani. Matka kuitenkin eteni ja meno tuntui hyvältä. Aavistuksen ehkä alamäkijuoksu tuntui polvissa, mutta en antanut sen häiritä, olin lähtiessä teipannut molemmat polvet, jos se vähän antaisi armoa. Myöhemmin - illalla teippejä irti repiessäni tuumasin niiden olleen lähinnä vitsi. Juostessa varpaaseen sattui sen verran, että jouduin astumaan jalan ulkosyrjälle. Jossain vaiheessa huomasinkin että pikkuvarpaaseen tulee rakko. Näillä kengillä ensimmäinen laatuaan! Nammalakuruun tultaessa riisuin takin vyötärölle ja pikaisen tankkauspysähdyksen jälkeen matka jatkui ihanaa hiekkabaanaa kohti Montellin majaa. Jo kaukaa näin, että perhe oli siellä kannustamassa ja tyttäreni tuli vastaan. Pikaiset kuulumisten vaihdot ja matka jatkui. Takana oli 14km ja aikaa oli mennyt kolmisen tuntia. Ihan hyvässä vauhdissa siis olin. Petri sanoi kotimatkalla, että juoksu oli jo tuolloin kaukana rennosta - näki että varon toista jalkaa. Olo oli vielä tuossa vaiheessa kuitenkin hyvä, ja menohaluja riitti. 


Matka jatkui kohti ensimmäistä huoltoa mukavaa, hieman ehkä kivikkoista baanaa pitkin. . Löin varpaani useamman kerran kiveen "helpolla" pätkällä ennen nousua, ja se söi naista. Lumikerolle noustessa tuntui ensimmäisen kerran, että reisistä loppuu jerkku. Varpaaseen sattui. Vasen polvi alkoi ilmoitella, että askel on kaukana optimaalisesta. Lumikerolta alastulo olikin sitten melkoinen taistelu. Varoin potkimasta kipeää varvasta kiviin. Asentoni oli vähän kallellaan, koska selkä alkoi mennä jumiin. Oli nälkä. Aloin miettiä joutavia. Tuntui että huoltopiste ei tule ikinä. Aloin olla kiukkuinen ja kipeä. Olin sitä mieltä, että juoksuhommat saa mun osalta jäädä tähän.  Rupean nypläämään pitsiä. Tai opettelen juomaan kaljaa. Pitsinnypläykseen hermot ei ehkä riitä.  Alamäissä polviin sattui, ja jouduin pysähtyä venyttelemään etureisiä useamman kerran, että pääsen alas. Jossain vaiheessa, kun pysähdyin taas venyttelemään, takareisi kramppasi. Takaa tuleva kaksikko näki tuskailuni ja kysyi tarvinko suolaa. Ei kiitos, mulla on. 2 suolatabua naamariin. Toinen upposi suosiolla, toinen jäi suuhun pyörimään. Enkö s**na osaa edes tablettia niellä! Ehkä seitsemännen yrityksen jälkeen yökkäsin tabun polun sivuun, ja totesin että 1 riittää. Yritin juoda niin paljon kuin uskalsin ilman että neste jää hölskymään vatsaan.

Vihdoin se huoltopiste tuli, ja olin sitä mieltä että tämä oli tässä. Pari sipsiä, ja nestepullojen täyttö, pikainen vessareissu ja niin vain löysin itseni taas reitiltä. Väliaikapisteen jälkeen, kun edessä oli juostavaa baanaa silmänkantamattomiin, jalat teki totaalisen stopin. En voinut juosta enää yhtään, vaikka mieli teki. Etureidet oli aivan lopussa, ja oikean jalan nilkka ihan tulessa. Kipeä pottuvarvas tuntui siltä, että siinä on kynsi irti. Olin ennen Hannukurun huoltoa suunnitellut laittavani rakkolaastarin pikkuvarpaaseen, mutta en ollutkaan uskaltanut ottaa kenkää pois. Pelkäsin sen olevan täynnä verta vammautuneen varpaankynnen irtoamisen jäljiltä. Kellon mukaan matkaa oli takana 30km. Olin fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa. Se kiroilun määrä kun tajusin että en ehkä ehdi edes Pyhäkeron huoltoon ajoissa. Saati maaliin. Teki mieli palata takaisin Hannukuruun. Porukkaa lappoi helpolla polulla ohi oikealta ja vasemmalta. Nopeimmat hyppäsi yli. Mua harmitti. Kaivelin repusta pähkinäpussin, ja siinä eteenpäin laahustaessa pureskelin pähkinöitä. Tyhmyyttäni en ollut syönyt huollossa kunnolla - vain pari sipsiä ja banaaninpala. 

Alkumatkasta olin jonkun aikaa roikkunut erään seurueen mukana, ja rupatellut heidän kanssaan. He jäivät jossain vaiheessa evästelemään, ja nyt saivat sitten minut kiinni. Heidän vauhti oli alussa sopinut mun vauhtiini, ja olisi ollut sitä edelleen, mutta en vain saanut sen vertaa jaloista irti että olisin jäänyt heidän peräänsä roikkumaan. Vai olinko kenties niin syvällä omassa surkeudessani että ei edes kiinnostanut yrittää? Nyt jälkeenpäin en voi olla miettimättä, että loppuiko multa todellisuudessa pää eikä jalat? Luultavasti molemmat. Aina hyvän hetken koittaessa kun yritin hölkätä, se vain ei kertakaikkiaan onnistunut. Ylämäet oli ainoita joissa jotenkuten etenin ilman kipua. Tasaisella varpaaseen sattui ja alamäissä tuntui että polvet irtoaa.

Jossain vaiheessa sain seurakseni Villen, jolla oli myös vaikeuksia jalkojen kanssa. Matka meni mukavammin kun oli juttuseuraa. Vauhti oli hidastunut ihan hiipimiseksi. Sioskuruun tullessa katsoin että 16km Hettaan ja 4h aikaa. Ehtiihän tässä. Ei muuta kuin Pyhäkeron yli, pikainen huolto ja reipasta marssia maaliin. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä epävarmemmaksi kävin. Jossain vaiheessa turvajuoksijat saavuttivat meidät ja Ville meni menojaan. Pyhäkeron huippu saavutettiin noin kello 21. Olisi tunti aikaa päästä alas huoltoon jos mielisin jatkaa. Polviin sattui. Varpaan päälle ei kestänyt varata painoa juurikaan. Turvajuoksijat tsemppasivat. Minä purin hammasta yhteen ja yritin päästä alaspäin. Askeleet oli pieniä tipuaskelia. Kiroilin. Teki mieli itkeä, mutta en kehannu. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Viime vuonna tuohon väliin meni ehkä puolisen tuntia, jos sitäkään. Nyt huipulta huoltoon kului 1,5h aikaa. Kello oli 22.30 kun tulin huoltoon. Yrittivät sieltä huudella josko söisin jotain, mutta ilmoitin että haluan pois täältä, ja jatkoin matkaa. 1,5km tielle ihanaa neulasbaanaa. Helpotus oli suuri, kun auto oli odottamassa hiekkatien päässä. Minun matkani keskeytyi 46km kohdalle ajassa 11:01. Käytin viimeiseen 10 kilometriin 3 tuntia.

On hirmu helppoa jossitella. JOS en olisi loukannut varvastani,olisinko päässyt maaliin saakka? JOS olisin ottanut särkylääkettä, olisiko se vienyt pahimman terän kivulta, ja olisin ehtinyt huoltoon ajoissa ja siitä maaliin? Tiedän että ilman tuon varpaan varomisen tuomaa lisärasitusta olisin päässyt maaliin. Muusta en tiedä. Turha jossitella. Vaikka kaipa se kuuluu asiaan kun käsittelee pettymyksiä. Vielä enemmän minua harmittaisi, jos en olisi edes yrittänyt. Toisaalta, kisaa seuraavana päivänä jalkaterä oli niin turvoksissa, että edes crocs ei mahtunut kunnolla jalkaan ja käveleminen oli silkkaa tuskaa. Olisinko säästänyt varpaankynnen jos en olisi startannut? Luultavasti en.

Tälle kesää kisat oli tässä. Vähän tekisi mieli käydä joku pikamatka kipasemassa, että saa edes yhden onnistumisen tälle kesälle. Ensin pitää palautua kunnolla tästä ja parannella tuo varvas (joka on tätä kirjoitettaessa kamalan näköinen, mutta ei enää kipeä) siihen kuntoon että uskaltaa laittaa lenkkarit jalkaan.

Kiitos jälleen kerran NUTSin porukalle ja ihanille talkoolaisille mahtavasta tapahtumasta. Erityiskiitos Saaralle, Antille ja Matille - mahtavalle turvajuoksutiimille joka saatteli minut alas Pyhäkerolta ja tsemppasi ottamaan sen seuraavan askeleen. Ilman teitä olisin varmaan jäänyt sinne. Kiitos myös Villelle, jonka kanssa taaperrettiin melkein loppuun saakka. Ensi vuonna uudestaan!

tiistai 30. toukokuuta 2017

Talkoohommia ja polkujuoksua- NUTSKarhunkierros2017 53km (DNF)

Talvi on mennyt treenien suhteen vaihtelevasti. Kilometrejä on kertynyt aivan liian vähän. Ensin oli motivaatio jossain talvehtimassa, sitten alkoi sellainen työputki, että siinä oli jaksaminen koetuksella. Syksyllä koettu ylirasitustila opetti sen, että resurssit ei riitä tavoitteelliseen treenaamiseen, perheen pyörittämiseen ja uran luomiseen. Piti siis priorisoida. Niin kauan kun mulle ei makseta siitä että lähden rymyämään lappu rinnassa johonkin korpeen, niin työ pitää valitettavasti asettaa hauskanpidon edelle. Ja jos on kuukaudesta 20 päivää pois kotoa, niin prioriteettilistalla perhe menee kaiken edelle. Eli treenaaminen on ollut sijalla kolme koko talven. Ja kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, niin se on jäänyt aika vähälle.

Haaveilin syksyllä maltillisesti kasvattavani treenimääriä talven edetessä. Käytännössä pääsin kunnolla treenaamaan säännöllisesti maaliskuussa. Ennen joulua en jaksanut ja tammi-helmikuu meni työreissuilla.

Lähtökohdat karhunkierrokselle ei siis olleet ihan optimaaliset. Kovasti suunnittelin tekeväni 3-4 ylipitkää pitkistä kevään aikana. Pisimmät treenit oli 22km hidas pitkä vapun jälkeen ja pääsiäisenä 2,5h hidas pitkä aamulla ja illalla vielä hitaampi 2 tuntinen umpihangessa. Tätä loistavaa kk-simulaattoria, jossa upposin 2 kertaa polvia myöden jäihin, ja lukemattomia kertoja haaroja myöden hankeen, ei luultavasti olisi tapahtunut ilman meidän koiraa, joka karkasi tuona päivänä, ja se piti hakea metsästä pois.
Patu Patés on pitänyt huolta että isäntäväellä tulee ulkoiltua säännöllisesti. Se myös järjestää ajoittain omatoimilenkkejä. 


Ilmoittauduin keväällä myös talkoilemaan NUTSKarhunkierrokselle. Ajoimme jo torstaina Rukalle, josta olimme vuokranneet pikkuisen mökin Petrin ja hänen työkaverin, Saulin kanssa. Kävin ilmoittamassa itseni talkoolaisvahvuuteen ja lähdin käskynjaolle heti saavuttuamme. Perjantaina olin sitten ilmoittautumisessa jakamassa numerolappuja.

Petrin ja Saulin tullessa ilmoittautumaan, he toivat samalla minunkin varusterepun. Ensimmäistä kertaa pakolliset varusteet todella tarkistettiin ennen kuin sai numerolapun. Minusta tosi hyvä juttu - koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Rinta rottingilla marssin siis varustecheckiin, ja oikein naureskelin että olen varmaan vähän jäävi tarkistamaan omat romuni. heh heh. Onneksi joku muu ne tarkisti, itellä ei ois käynyt mielessäkään katsoa, onko pilli, koska sehän on kiinni mun repussa kiinteästi. Siinä tovi pyöriteltiin reppua, ja eipä ollut pilliä repussa kiinni! Ei muuta kuin häntä koipien välissä shelbyn tiskille ostamaan pilliä, että pääsee "turvatarkastuksesta" läpi. En ollut ainoa jolle näin kävi. Heti minun perääni tuli kiireessä eräs perusmatkalainen (jolla oli starttiin ehkä 25min aikaa), jolle kävi samalla tavalla. "Kiinteä"pilli oli pudonnut jonnekin repusta. Toinen varuste, mikä tarkistettiin, oli avaruuslakana. Sekin tuiki tärkeä väline hädän hetkellä - vaikka olisi kuinka lämmin ilma, voi loukkaantumistilanteessa kylmä hiipiä jäseniin ennen kuin pelastajat ehtivät paikalle.

Minulla kaikki pakolliset turvavarusteet (pilli, avaruuslakana ja ideaaliside) on nyt pikkuruisessa ensiapulaukussa, jota pidän repussa AINA. Myös muki on remmillä kiinteästi kiinni repussa - sekin oli lähtöhässäkässä joutunut sen verran hyvään talteen, että meinasi olla uuden osto edessä. Onneksi Pete löysi sen jostain laukun syövereistä.

Perjantai meni kuin siivillä siellä numerolapputeltassa, ja pääsin sieltä joskus kuuden maissa illalla lähtemään pakkailemaan ja keskittymään omaan kisaan. Minulla meinasi paniikki iskeä, kun motivaatiokarkit eivät meinanneet mahtua mukaan! Viime vuonna NUTSPallaksella mulla oli repussa pikkuinen irtokarkkipussi siltä varalta että oikeasti tulee vaikeaa. En tainnut ottaa siitä yhtään karkkia - pelkkä tieto sen olemassaolosta helpotti (täältä voi tarkistaa menikö se niin 😜).

Motivaatiomakiaisille ja urheiluteipille pitäs vielä joku kolo keksiä.


Ilta meni tavaroita venkslatessa, varusteita tuumiessa ja rupatellessa. Aika aikaisin menin sitten nukkumaan, bussi Oulankaan lähti lauantaina aamulla 8:30.

Aamupalan jälkeen lauantaina Sauli heitti meidät bussipysäkille, ja hyppäsimme kyytiin. Ihmeen hiljaiseksi matka veti. Minulle edessä oli toinen ultramatka, Petrille revanssi viime vuodesta. Ihana pikku jännitys valtasi mielen.

Ai mitenniinmuka jännittää?

Olimme Oulangan luontoasemalla jo hyvissä ajoin, ja siinä ehti vielä säätää varusteita ja jutella tuttujen ja tuntemattomien kanssakilpailijoiden kanssa. Meidän seuran, Pohjoisten Polkujuoksijoiden, epävirallinen kohtauspaikka muodostui yhteen nurkkaan, jossa rupattelimme niitä näitä.

Kellon tullessa vähän vaille kymmenen lähdimme ulos. Viime hetken huikkailut ja 80 kilometrin kärjen kannustusta, ja sitten etsimään omaa paikkaa jonon häntäpäästä. Petri katosi 5 minuttiia ennen starttia. Oli kuulema hakemassa vettä. Onneksi löysin hänet, ja saatoimme lähteä taipaleelle yhdessä.

Starttiin 5 min ja Peteä ei näy missään!

Starttitorvi törähti ja kolmisen sataa innokasta lajin harrastajaa lähti taivaltamaan kohti Rukaa. Me jäimme suosiolla jonon hännille - alkumatka menikin letkassa kävellessä. Kun viimein pääsi juoksemaan, niin heti tuntui tosi hyvälle - vähän meinasi aamupala tökkiä vatsassa. Joku meni pieleen, kun kummallakin oli vatsavaivoja. Mulla kuitnekin juoksu kulki, ja nesteet imeytyi. Kulmakkopuron kohdalla oli pakko pitää tekninen tauko. Vessareissu venähti sen verran, että Pete ei jäänyt odottelemaan, ja minulla meni hetki saada hänet sitten kiinni. Aika kovaakin juoksin välillä - ei sinni antanut periksi sitä että yksin pitäisi mennä...Lopulta sainkin Peten kiinni ja jatkoimme matkaa yhdessä. Petrillä ei vatsavaivat helpottaneet, minulla vessatauko toi niihin helpotuksen. Juoksu tuntui kuitenkin helpolta ja mukavalta. Mutaisimmat ja teknisimmät paikat kävelimme suosiolla.

Matka jatkui hitaanlaisesti - Peten oli helppo antaa väliaikatietoja etenemisestä, hän oli reitillä jo viime vuonna. Jussinkämpälle tullessa olimme olleet yli tunnin pidempään matkalla kuin mitä Pete viime vuonna. Minulla oli 15 kilometrin paikkeilla tuntunut ensimmäisen kerran polvessa. Silloin ajattelin että vähän huonosti astuin, kyllä tämä tästä. Laskeutuminen Jussinkämpältä kohti Kitkajokivartta oli kuitenkin jo melkoisen vaikeaa. Itku pääsi kun tajusin, että tällä polvella ei muuten lähdetä ylittämään Konttaista ja Valtavaaraa. Kävelin jyrkimmät paikat sivuttain, ja matkaa oli takana alle puolet. Petri - aina niin romanttinen ja kannustava - tuumasi että "ei se vollottamalla kummene, alahan tulla". Tottahan tuo oli. Jälkeenpäin vain naurattaa moinen kommentti.

Polvivaivasta huolimatta oli aivan ihanaa hölkätä/kävellä/taiteilla pitkin Kitkajokivartta. Maisemat oli mahtavia, meno maistui ja kaikki tuntui olevan hyvin. Paitsi alamäissä. Onneksi niitä ei niin paljoa tuolle välille mahtunut. Petrin vatsa lopetti kokonaan toimimasta, ja hän sanoi jättävänsä leikin kesken Juumaan. Oli helppo kompata - en minäkään jatka. Matkan edetessä välillä tuntui että hyvinhän tämä sujuu, kyllä minä jatkan. Ja aina kun vähänkään maasto vietti alaspäin, olin valmis soittamaan pelastuspartion paikalle. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin ehkä päässyt Konttaiselle saakka. Sen jälkeen olisin ollut niin romuna, että saisin unohtaa kaikki muut kivat kisat mitä tänä kesänä on tai voisi olla tulossa. Ilmoittautuminenhan on vain NUTSPallakselle heinäkuussa.

Viimeiset kilometrit ennen huoltoa kulki samaa reittiä pikamatkalaisten kanssa Pientä karhunkierrosta pitkin. Porukkaa lappoi ohi, ja me vain taapersimme omissa pienissa kuplissamme eteenpäin. Ei paljon juttu luistanut kummallakaan. Sitä vain odotti sitä huoltoa. Harmitti vähän, kun olisi ollut juostavaa baanaa vaikka kuinka paljon ja menohalujakin olisi ollut, mutta polvi ei kestänyt kuin 20 metriä kerrallaan, ja sitten kipu oli sietämätön - se säteili lumpion alta säärtä pitkin aina jalkaterään saakka. Jossain vaiheessa epäilin jo marssimurtumaa. Mutta ei se ole murtunut, koska nyt, kolme päivää kisan jälkeen jalat on sen tuntuiset kuin en olisi viikkoon juossut. Mulla loppui vesikin jossain vaiheessa, mutta "ei se haittaa, se huolto on ihan tuossa mutkan takana". Onnistuin tällä ajattelumallilla sitten vielä ihan loppumetreillä järjestämään nestehukankin. Siitä olen kärsinyt eniten kisan jälkeen.

Kun viimein pääsimme sinne huoltoon, aikaa lähdöstä oli mennyt reilu 6,5h ja matkaa oli oman mittarin mukaan taitettu lähes 35km. Ilmoitimme molemmat järjestäjälle että tää oli tässä, emme jatka. Söin vähän huollon antimia, täytin juomapullon ja hyppäsin bussiin. Kotijoukoille lähti viesti "DNF molemmilla. 35 kilsaan jäätiin. Mulla ei polvi kestäny ja Petellä oli mahan kanssa ongelmia". Vastaus:
"Täällä seurantakomitea on jo hetken arvuutellut, että ei ehkä ole huippupäivä. Hieno suoritus kuitenkin. 💕💗💚💛💪👄👍💃💏💋💝👏". Luulen että tyttäremme on osallinen tuohon viestin loppuosaan, jossa oli myös sateenkaaria ja yksisarvisia.

Kokonaisuudessaan ihan huippupäivä, vaikka se mitali jäikin saamatta. Kunto olisi riittänyt, olo oli alkuvaikeuksien jälkeen loistava, ja fiilis hyvä. Totta kai loppua kohden mieliala vähän laski, mutta kun sai sen keskeytyspäätöksen puettua sanoiksi, ja sanottua ääneen, tuli helpottunut olo. Mun ei tartte rikkoa itteäni enempää kuin jo olen rikki. Tätä retkeä voi pitää erinomaisena pitkänä treeninä Pallasta ajatellen, eli reissu ei mennyt hukkaan. Opin myös paljon. Oma asenne ratkaisee monta pulmaa. Energiaa pitää tankata, ja vaikka ei olisi pitkä matka huoltoon, niin sitä vettä voi ja saa pyytää ohikulkijoilta tai ottaa vaikka purosta. Ei kannata päästää itseään kuivumaan vain "koska huolto on ihan kohta". Se ei välttämättä ole ihan kohta.

Palautuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Kroppa on ollut vähän sekaisin (ruokahaluttomuutta ja muuta epämääräistä), mutta olotila on hyvä, ja lihaskipuja ei ole ollut juurikaan. Huomenna ajattelin jo uskaltaa laittaa lenkkitossut jalkaan. Olen Ruotsin Malåssa, ja tuossa mökin vieressä kohoaa sen näköinen kukkula, että pakko käydä katsoon millaiset maisemat sen päältä on ;)

Kiitokset matkaseuralle ja järjestäjille. Taas ihan huipputapahtuma! Ehdottomasti ensi vuonna uudestaan - Maaliin saakka!



lauantai 10. syyskuuta 2016

Korkatti Trail Run - Neljän vuoren valloitus 3.9.2016 - Matka mielen sopukoihin

Elo-syyskuun vaihteessa oli aika kiirettä töissä, ja kävin kisaa edeltävällä viikolla muutaman päivän viimeistelyleirillä Luoston maisemissa työreissulla. Jotenkin siinä lomien loppumisen, työreissusäätöjen ja koulujen alkamisen jälkimainingeissa onnistuin yhtenä hyvänä hetkenä heittämään ilmon sisään Pohjanmaan polkujuoksucupin toiseksi viimeiseen osakilpailuun Haapavedelle ajatuksena "käydä kipasemassa" 22km matka viimeisenä pitkänä lenkkinä ennen Virpiniemen maastomaratonia lokakuun alussa. Ja tietenkin kun sitten olisi kaksi osakisaa viidestä käytynä, olisi sama osallistua myös syyskuussa järjestettävään viimeiseen kilpailuun Ylivieskassa. Se kuuluisa Joku puhui että jos osallistuu kolmeen osakilpailuun, osallistuu maastopyörän arvontaan.

Lapin "viimeistelyleiri" oli aika rankka pitkine autossa istumisineen ja keskittymistä vaativine palavereineen. Kävin tiistaina Luostotunturilla seitsemän kilometrin rauhallisen kävely-hölkkä-maisemienihailu -lenkin, ja siinä olikin koko viikon "urheilut". Saman viikon perjantaina yhtäkkiä tajusin, että lauantaina pitäisi juosta kilpaa. Ei kiinnostanut. Ei yhtään. Kaikki aiemmista kilpailuista tutut perhoset vatsassa oli vissiin lähteneet talvehtimaan, tuntui että ei jännitä ollenkaan. Oli tarkoitus lähteä jo perjantai-illaksi anoppilaan että ei kisa-aamuna tarvitse ajaa pitkästi. Väsytti ja oli veto pois, ja siirsin lähdön lauantai-aamuun. Kaisakin sai kätevästi samalla kyydin kisamestoille.

Aamulla puurot naamariin ja auton keula kohti Haapavettä. Yritin väkisin edes vähän innostua ajatuksesta lähteä aivan uusiin paikkoihin juoksemaan. Ei kuulemma olisi edes teknisesti kovin vaikea reitti. Treenit viimeistä viikkoa lukuunottamatta oli menneet oikeinkin hyvin, ja ainoa mistä olin innoissani oli, että jotain on opittu, ja vauhdit on Pallaksen jälkeen parantuneet jonkin verran. Eli realistisesti voisin kohtuu perussuorituksella alittaa kolme tuntia.

Veimme tyttäreni kaverin luo ja ajoimme itse Aakonmajan kisakeskukseen. Moikkailtiin tuttuja ja käytiin vähän lämmittelyhölkällä. Ihan hyvältä se tuntui, ja vähän jo innostuin, ehkä tämä tästä.
Viimein pääsimme lähtemään, ja tutulla kaavalla jäin joukon hännille. Letka venyi aika pian, ja tuntui hyvältä juosta. Pari kertaa piti ihan pyytää tietä, kun tuntui että menohaluja oli. Mukavaa helpohkoa metsäpolkua juostiin, ja vaikka syke nousi aika korkeaksi, se ei tuntunut haittaavan. Ilma oli aika lämmin, ja hörpin suolalla terästettyä vettä kymmenen minuutin välein kulauksen tai kaksi. Tämä rytmityshän on hyväksi havaittu jo aiemmin. Aika pian, jo ennen kuin ensimmäinen vitonen oli takana, totesin, että jotain on pielessä. Kylki meinasi krampata. Kaaduin pari viikkoa ennen kisaa lenkillä, ja sen jälkeen oli pari päivää oikea kylki jumissa, joten varmaan tuo tärähdys vielä vähän vaikutti. Yritin olla huomioimatta epämukavaa oloa ja ajatella positiivisesti.

Kaisa sai minut kiinni, ja kysyi mikä on meininki. Sanoin että aivan perseestä. Sykkeet oli aivan jossain omilla kymmenluvuillaan, kylkeen pisti ja geeli ja juominen vain pahensi oloa. Parikymmentä astetta lämmintä vain on jo niin lämmin, että pakko yrittää juoda. Sinni ei antanut periksi pysähtyä ottamaan suolaa - jotenkin pelkäsin, että jos lopetan juoksemisen, loppuu kisa siihen.

Korkatti Trail run on siitä hauska kisa, että siinä voi juostavan matkan päättää matkalla. Vaihtoehtoina on tulla maaliin 15kilometrin kohdalla tai juosta perusmatka 22km. Seitsemän kilometrin kohdalla päätin että yritän sinnitellä sen 15k. Ei mitään järkeä lähteä pidemmälle matkalle kun olo oli jo ennen puoltaväliä huono. Vähän ennen kymppiä Kaisa taas kiri kiinni, ja sanoin että juoksen vain 15. En jaksa enkä pysty enempään tänään. Kaisa sanoi menevänsä koko matkan. Vilkaisin kelloa ja totesin, että jos oikein yritän, ehdin alle kahden tunnin maaliin. Yritys kostautui aika pian - sen lisäksi että kylki oli krampissa, alkoi kallioilla loikkiessa reidet ja pohkeetkin tuntua siltä, että milloin tahansa kramppaa. Väkisin vain väänsin menemään - mitä nopeampaa etenen, sen nopeampaa tämä on ohi. Oksetti. Vähän meinasi tympästäkin. Kuitenkin ihan hyvää vauhtia sain pidettyä aina kun oli helppoa alustaa - välillä sai taiteilla kivikossa, ja välillä oli hiekkatietä.

Siinä maalia hitaasti mutta varmasti lähestyttäessä ajattelin, että tämä oli odotettavissa:
 Valmistautuminen oli aivan luokattoman huonoa. Käytännössä olematonta. Olin viikon aikana syönyt lähinnä salaatteja ja muita kasvisruokia ja juonut vettä aivan liian vähän.  Energiavarastot oli jo lähtiessä tyhjät, ja siihen päälle henkinen väsymys kohtuullisen raskaan viikon jälkeen. Ja vaikka TIESIN että kisan aattona ei ole enää paljoa tehtävissä, kiskaisin sitten järkyttävän kokoisen pizzan perjantai-iltana "tankkauseväänä". Siellä metsän siimeksessä nestehukan aiheuttamien epämieluisten kramppien kourissa  sitä taputtelikin sitten itseään olalle, että Hienoa Hanna, hyvin toimittu. En käytännössä juonut mitään enää sen viimeisen vitosen aikana,aina kun yritin hörpätä vettä, tuntui että se tulee ulos. Niin vakavissaan en tätä harrastusta ota, että rupeaisin pitkin metsiä oksentelemaan väkisin. Kun on paha olla niin on paha olla. Jos tulee puklu, se tulee ja ehkä hetkellisesti parantaa oloa.

Aivan loppumatkan menin letkassa, jossa oli Kaisa ja pari muuta. Aina vähän väliä yritin lähteä loppukiriin, joka sitten hyytyi kun kylkeen sattui niin paljon, ja tuntui että oksennan. Ehkä viimeiset puoli kilometriä sitten väkisin juoksin niin kovaa kuin pystyin - ja lopulta se maalikin sieltä tuli, ja ylitin maaliviivan ajassa 2:04 ja risat. Myöhemmin, kun odottelin Kaisaa omalta reissultaan maaliin, sain tietää olevani 11. HIeman jäi kaivelemaan, että jos olisin tiennyt että on mahdollisuuksia kymmenen joukkoon, olisinko saanut itsestäni irti sen verran että olisin ainakin yrittänyt ottaa edellä menevän kiinni. Toisaalta, mitä väliä? ITselleni minä tätä teen. Ja vaikka oli kesän lyhin matka, oli opettavainen reissu. Bonuksena vielä olosuhteisiin nähden ok sijoitus.

Tuon Haapaveden kilpailun jälkeen olen nyt tässä miettinyt mitä teen. Maastopyöräarvonnan saan unohtaa, sillä perusmatka olisi ollut osa pohjanmaanpolkujuoksucupia, eli en lähde Ylivieskan kilpailuun lainkaan.  Suunnitelmissa on ollut Virpiniemen maastomaraton lokakuun alussa sekä NUTSKöykkyrin kuuden tunnin mäki-ilakointi marraskuussa. Hieman on ollut alavireinen meininki, ja vaikka treenit on sujuneet ja olen palautunut kisasta hyvin, niin on aistittavissa hienoista motivaatiopulaa. Lisäksi on vähän kaikenlaisia pikkukremppoja kantapäässä, varpaassa sekä ranteessa, joten saattaa olla, että jätän Virpiniemen väliin ja otan Köykkyrinkin vain treenin kannalta ensi kesää varten. En kuitenkaan mitään rasitusvammoja kaipaa, ja nuo jalkojen pikkuvaivathan voivat sellaisiksi äityä jos en hidasta tahtia ajoissa.

Kiitos kisajärjestäjille mukavasta kisasta! Parissa paikassa olisi reitin merkkaus saanut olla selkeämpi - oli vaikea hahmottaa mihin suuntaan pitää lähteä, mutta muuten hyvät oli järjestelyt ja hyvä ruoka kisan jälkeen :) Reitistä tykkäsin, riittävästi haastetta, mutta ei liikaa.



maanantai 15. elokuuta 2016

Munasuota ja muuta "mukavaa ajanvietettä" - PyssymäkiExtreme2016 kisaraportti

Viime vuoden keskeytys PyssymäkiExtremen 25kilometrin sarjassa on kummitellut kokonaisen vuoden jossain mielen sopukoissa. Päätin jo talvella, että käyn ottamassa revanssin reitistä tänä vuonna. Tavoitteena päästä kunnialla maaliin. Kunnon kohetessa kesän aikana uskaltauduin jopa asettamaan aikatavoitteen. Kyllähän 26kilometriä taittuu neljään tuntiin helposti!

Kisaviikolla seurailin sääennustetta. Vesisadetta ja reilu 10 astetta lämmintä. Minulle just hyvä keli. Viimeistelytreenit vastaavassa säässä lupaili tosi hyvää. Olen palautunut Pallakselta tosi hyvin, vähän mietitytti miten polvet kestää noin pitkän suorituksen - ne kun eivät ole Pallaksen jälkeen olleet ihan normaalin tuntuiset, vasta viimeisellä viikolla ennen Pyssymäkeä alkoi tuntumaan siltä että ne alkaa olla kunnossa.

Kisapäivän aamu oli sateinen ja lämpötila oli 11 astetta. Lähdimme Kaisan kanssa heti aamupalan jälkeen kisakeskukseen kannustamaan pitkälle matkalle lähteviä seurakavereita matkaan. Fiilis oli hyvä ja malttamaton - koska pääsee matkaan!

Viimein kello tuli puoli yksi ja lähdön hetki. Vettä satoi aika kovasti, ja heti lähtösuoralla oli sellaisia rapakoita että ei puhettakaan että kuivin sukin olisi selvinnyt. Juoksu maistui tosi makealle heti alkuun, ja hölkkäilin omaa vauhtiani eteenpäin. Aika pian letka venyi, ja nopeimmat menivät menojaan, ja hitaimmat jäivät taakse. Viime vuodesta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Tuossa pysähdyin ottamaan suolaa. Tässä tuli tosi huono olo. Tuolla kävin pitämässä teknisen tauon. Nyt olo oli aivan mahtava. Sade ja kura ei haitannut yhtään! Mietin että missähän ne oli ne vaikeat pätkät - meno oli helppoa ja mukavaa. Jossain kohdassa Kaisa sai minut kiinni ja jatkoimme yhtä matkaa iloisesti rupatellen. Vedimme vuorotellen ja mulahtelimme vettä täynnä oleviin kuoppiin vuorotellen. Kumpikin kertoili viime vuoden kokemuksia: tässä kaaduin. Tässä soitin koutsille että en pysty. Se muuten varmaan tulee se tie kohta.

Vielä on jokin hymyntapainen kasvoilla. Kuva: Päivikki Turunen.


Keli oli todella märkä, ja reitti alkoi olla paikoin enemmän oja kuin polku. Matkanteko hidastui alun hurmoksesta huomattavasti, ja ensimmäiset merkit turhautumisesta alkoi nousta pintaan. Kupletin juoni alkoi selvitä: juokse. Kaadu. Nouse ylös. Juokse. Ylitä oja miten parhaiten taidat. Kaadu. Juokse. Kävele. Kaadu. Uppoa reisiä myöden suohon. Nouse. Juokse. Kaadu. Ui. Juokse.
´
Siinä vaiheessa kun onnistuimme siinä rupatellessa pummaamaan hieman, meinasi ensimmäisen kerran hymy hyytyä. No onneksi se tie tulee ihan kohta. Minusta viime vuonna ennen sitä tietä oli pidemmästi leppoisaa röllimetsää. Liekö alueella tehty hakkuita viime kesän jälkeen.

Vihdoin se tiepätkä tuli - heti pikaisen teknisen tauon jälkeen. Kellotin reissun nopeimmat kilometrit tuolla pätkällä. Aikatauluni oli juoda kymmenen minuutin välein, geeli puolen tunnin välein ja tunnin välein 5min kävelyä ja urheilujuomaa. No se kahden tunnin aika täyttyi siinä tiellä, ja en malttanut pysähtyä kun oli kerrankin hyvä meno. Sen verran reissu painoi jo jaloissa, että en kovin kauaa halunnut pysähtyä huollossa. Odotin kuitenkin että Kaisa saa kiinni. Vain jättääkseni hänet parin kilometrin päästä yksin.

Etenimme siis taas huollosta yhdessä. Neljän tunnin aikatavoite sai väistyä - kunhan kunnialla maaliin, mielellään ennen ensimmäistä pitkämatkalaista. Väsy painoi ja meinasi tympiä jatkuva kaatuilu. Jossain vaiheessa, noin 18-19 kilometrin kohdalla kompastuin oikein huolella ja löin sääreni kiveen niin että huuto pääsi. Hetken itseäni keräiltyäni totesin että vauriot olivat enemmän henkistä luokkaa. Hetki sen jälkeen pannutin uudestaan, ja siinä totesin Kaisalle, että haluan pois täältä ja lähdin niin kovaa kuin uskalsin. Tosi inhottava temppu kaveria kohtaan, mutta sillä hetkellä olin siinä kivun ja väsymyksen aiheuttamassa kuplassa johon ei mahtunut muita. Ja ainoa mitä ajattelin oli se että täältä pitää päästä pois.

Loppumatkan liukastelin siis yksin. Paikoin olisi ollut ihan nättejäkin seutuja ympärillä, lehtomaista metsää sekä myös ihanaa röllimetsää. Mutta ei siinä voinut katsoa muuta kuin jalkojaan, kun polku oli niin liukas että jos vähänkään herpaantui, sai varmasti keräillä luitaan varvikosta. Viimeiset kilometrit olivat samaa reittiä kuin alussa, ja odotin loppupätkän alkamista kuin kuuta nousevaa. Sehän oli tosi helppoa alustaa. Silloin alussa, kun siitä ei ollut mennyt vasta kuin pitkämatkalaiset ja me. Nyt siitä oli juossut yhteensä toista sataa ihmistä edestakaisin, ja helppo polku oli muuttunut mutavelliksi, joka oikein imaisi tossun sisäänsä kun siihen astui. Oli pitkät kolme kilometriä maaliin.

Aivan lopussa, ehkä kilometri ennen maalia alusta muuttui kovemmaksi ja juoksin siitä maaliin niin kovaa kuin enää niillä jaloilla pääsin. Ohitin jopa yhden kilpailijankin siinä lopussa. Kun viimein pääsin maaliin - ajassa 4:24.28 , totesin että ei ikinä enää. Mutta never say never, sanotaan. Saatan joskus, sitten kun olen treenannut enemmän ja opetellut juoksemaan myös teknisellä alustalla, palata Nivalan metsiin vielä.



Oli tähän astisisista kisoista henkisesti raskain missä olen ollut. Kevään karhunkierrokselle olin ladannut itse kovat odotukset, jotka sitten eivät toteutuneetkaan, ja se tympäsi - se vitutus oli erilaista. Tällä reissulla se turhautuminen siihen kaatuiluun söi naista, vaikka tiesin että selviän reitistä. Vaikka olin kisan jälkeen todella väsynyt, palautuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, ja reissussa kipeytynyt polvikin vetreytyi kun kävin varovaisella palauttavalla hölkällä,

Kiitos kisajärjestäjille hienosta tapahtumasta. Kelillehän ei kukaan voi mitään, ja tämän kertainen keli vain toi oman pikantin lisämausteensa kisaan. Kiitos Kaisalle seurasta. Kiitos Petelle kuljetuksesta ja siitä että jaksoit odotella. Ja Marjaanalle kiitos majapaikasta. Kiitos Visa-Pekalle oivallisesta termistä "munasuo" ja Takkulalle tsemppauksesta ja muillekin kilpakumppaneille ja seurakavereille kivasta päivästä.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

NUTSPallas 55km - elämäni ensimmäinen ultramatka

Ajoimme Hettaan jo torstaina, jotta perjantaina ehtisi keskittyä rauhassa ja vähän herätellä kroppaa. Matkalla seurailimme sääennusteen kehittymistä, lauantaille oli ennustettu vesisadetta ja kevyttä tuulta. Lämpötilakin laskisi 12-13 asteen paikkeille. Minulle sopiva keli siis tulossa. Illalla päästyämme majapaikkaamme Ounaslomien mökkiin, otimme vielä pyörät alle ja kävimme tervehtimässä tuttuja kisakeskuksessa.


Perjantai oli kaunis päivä, parikymmentä lämmintä ja aurinko paistoi. Kun olimme seurakaverini Ollin kanssa käyneet hakemassa numerolaput ja kisakassit, ja Petri oli saanut vuokraamansa maastopyörän, päätimme yksissä tuumin ajaa Ylläkselle katsomaan 134km ja 26km kisojen lähdöt. Vähän meinasi jo itseäkin jännittää, ja ihan hyvä ajatus oli lähteä kisahumua seuraamaan, että sai vähän muuta ajateltavaa. Ostimme pojan kanssa ihan vasta uuden järjestelmäkameran (Canon EOS100D), ja sillä sitten räpsin kuvia kisahumusta Ylläksellä.


Pitkämatkalaiset lähdössä taipaleelle.

Ylläs. Sielä ne pitkämatkalaiset taivaltavat.
Tulimme Ylläkseltä takaisin vasta aika myöhään illalla, kämppiksemme Riikka, Merja ja Jukka olivat jo nukkumassa. Kuitenkin vielä hieman söin pastaa ja painelin itsekin pehkuihin.

Lauantaina aamulla herätessämme oli vielä poutainen sää, mutta siinä aamutoimien aikaan alkoi Hetassa tihuuttaa vettä. Lähdimme kohtuu hyvissä ajoin ajamaan kohti Pallasta, jonne saavuimme noin tuntia ennen starttia. Vettä vihmoi ja tuuli oli todella kova. Järjestäjät kehottivat pukemaan takkia päälle, tunturissa tuuli 20m/s ja ilman lämpötila tuntuu iholla kuin olisi -3 astetta. Mietin että miksi piti jättää se kuoritakki Hettaan. Minulla oli päällä pitkät juoksuhousut, tekninen t-paita ja seuran juoksutakki. Vedin maaliin menevästä varustekassistani ensin päälle pitkän juoksupaidan. Hetken tilannetta kuulosteltuani vedin myös ohuen Salomonin mikrofleecetakin. Käytännössä siis kaikki mitä oli mukana. Tuubihuivi korvien ja kaulan suojaksi lippiksen alle, ja niillä oli pärjättävä.
Kävi mielessä, että kannattaako lähteä ollenkaan.

Lähdin kuitenkin. Mieliala oli korkealla, ja siinä jonossa Pallaksen kuvetta kivutessa oli aivan mahtava fiilis. Sade piiskasi sivulta, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin jo likomärkä, mutta se ei haitannut yhtään. Seurasin kellosta juomis- ja syömisaikataulua, ja tuntui että aika kului kuin siivillä, mutta matka eteni hitaanlaisesti. Ensimmäiseen 10 kilometriin meni aikaa 2 tuntia. Alkuperäisen 10 tunnin aikatavoitteen olin haudannut jo ennen lähtöä keliolojen arvaamattomuuden takia. Pääasia että pääsen maaliin järjestäjän asettaman 12 tunnin puitteissa.
Alun nousua jonossa. Vielä hymyilyttää.

Reitin alkupätkä oli siis melkoista nousua - ei kovin jyrkkää, mutta ei kuitenkaan minulle enää juostavaa. Eipä siinä letkassa olisi juosta pystynytkään. Heti kun tuli hieman helpompaa, ja alamäkeä, hölkkäilin helpon tuntuisesti eteenpäin. Ja ylämäet kävelin reipasta vauhtia. Matkanteko maistui ja vaikka keli oli kamala, jotenkin tuntui hirmuisen hyvältä koko ajan. Näkyvys oli paikoin todella huono, ja tosissaan sai keskittyä reittimerkkien seuraamiseen. Onneksi oli vielä muita ihmisiä ympärillä, että siinä jonon jatkona sitä vain eteni. Ja koko ajan silmä tarkkana sai katsoa mihin astuu, alusta oli todella teknistä louhikkoa ja rakkaa. Oman lisämausteensa toi se että välillä polku oli muuttunut puroksi. Eli alkuperäinen suunnitelmani hölkätä alamäessä aina kun mahdollista, ei oikein toteutunut, kun en uskaltanut juosta liukkailla kivillä. Toisaalta ehkä hieman liikaa mietin jaksamistani, edessä oli kuitenkin elämäni pisin matka juosten.

Matka eteni siis hitaasti mutta varmasti tunturissa. Välillä reitti laskeutui kuruun, ja näkyvyys hieman parani. Jo alkumatkasta vatsani ilmoitti että pizza ei ehkä ole se paras tankkauseväs, ja jouduin pitämään pari teknistä taukoa. Toisen puskassa ja toisen ihan vessassa autiotuvalla. Kun sain asiani toimitettua, askel keveni kummasti. Ja reittikin muuttui alun louhikon jälkeen melkeinpä soratieksi. Hetken matkaa taivalsin saman Rovaniemeläisen herran kanssa, joka tarjosi Karhunkierroksella pähkinöitä. Kiitin häntä niistä. Lumikeron huiputin hänen kanssaan yhtä matkaa taivaltaen, mutta polun muuttuessa helpommaksi lähdin omille teilleni.

Tunturissa jotenkin tuntee olonsa pieneksi. Mielialat vaihtelivat silkasta euforiasta hyvin hyvin synkkiin mietteisiin. Joskus vähän ennen ensimmäistä huoltoa - siis puolimatkan krouvia - polviini alkoi sattua. Päätin pysähtyä teippaamaan ne ennen kuin ne tulee liian kipeiksi. Pienen huoltotauon jälkeen matka taas jatkui, mutta hienoinen alakulo valtasi mielen. Onneksi sumusta tupsahti pari turvajuoksijaa ja muitakin juoksijoita, ja siinä lörpötellessä omakin mieliala koheni. Huoltoon tullessa oli kuitenkin sen verran mieli maassa, että piti toimittaa huolto melko nopeasti, etten jäisi siihen. Olin käyttänyt ensimmäiseen puolikkaaseen 6 tuntia aikaa.

Näkymä Pallakselle. Tuolla sumussa sitä taivallettiin.
Onneksi reitti helpottui ja matkanteko hieman nopeutui. Polvet vain hidastivat menoa alamäissä. Aina välillä sumusta kuului ääniä, ja välillä mietin onko edessä ihminen vaiko reittimerkki. Molempia siellä oli, vastaan tuli joitakin vaeltajiakin. Siellä yksin sumussa oli aikaa kyllä miettiä homman mielekkyyttä moneen kertaan. Saavutin erään pitkämatkalaisen, ja kuljin jonkun matkaa hänen kanssaan rupatellen. Jossain välissä hänen täytyi kuitenkin jäädä kenkiään korjailemaan, joten jatkoin taas matkaa yksin.

Kun 35km kilahti mittariin, lähetin Petrille viestin, että 20km matkaa maaliin, vaikeaa ja hidasta on. Olin juuri aloittanut hitaan nousun kohti Pyhäkeroa. Petriltä tuli viesti että huollossa odottaa lämmin mökki. Sitä kohti siis, 7km matkaa. Nousu tuntui ikuiselta. Aina sumun seassa kohosi jotain, oliko synkkä pilvi, vai taas uusi valehuippu, vaikea sanoa, kun näkyvyys oli max. 10m. Mitä ylemmäs nousin, sitä kylmemmäksi ilma kävi, ja alkoi oikeasti palella. Naamaan iski pientä jäätihkua sivulta, ja kylmä tuntui menevän jo valmiiksi kipeisiin polviin entistä pahemmin. Ajatus keskeytyksestä hiipi mieleen. Mutta ennen kuin voi keskeyttää, pitää päästä alas.

Pyhäkeron jälkeen huollossa odotti lämmin mökki.

Kaikki loppuu aikanaan, ja  viimein se alamäkikin alkoi. Jonkun matkaa tultuani tuttu hahmo seisoi rinteessä. Petri oli tullut vastaan. Kysyin paljonko on huoltoon, olen aivan jäässä ja pissattaa. 1,5km. Mutta ei pystynyt juosta kun tuntui että rakko halkeaa. Heti kun tuli ensimmäiset puun tapaiset vastaan, oli pakko mennä puskaan. Sen jälkeen kyllä askel keveni taas, ja rullailin huoltoon sen mitä kylmästä kankeilla jaloilla pääsin - eli H.I.T.A.A.S.T.I.  Huollossa täti sanoi, että tärisen siihen malliin, että onkohan järkevää jatkaa. Sanoin että käyn vähän lämmittelemässä ja jatkan sitten. Hetken siis ihan rehellisesti lämmittelin lämpimässä autiotuvassa, venyttelin hieman ja söin. Nappasin Petrin tuoman kuoritakin päälle ja lähdin matkaan. Enää en luovuta.

Loppumatka menikin sitten joutuistasti helppoa polkua ja tietä pitkin hölkäten. Yritin olla välittämättä siitä, että joka askeleella tuntui kuin olisi raastinraudalla riivitty päkiää. Polvetkin olivat toipuneet lämpimässä sen verran, että pystyin ihan oikeasti juoksemaan. Toki väsymys painoi sen verran, että vauhti oli melko hidasta, mutta kuitenkin eteenpäin vievää. Petri ajoi pyörällä vierellä, ja siinä rupatellessa kilometrit vähenivät huomaamatta. Siinä vaiheessa kun asfalttiosuus alkoi, Pete lähti hakemaan autoa mökiltä ja minä tiesin pääseväni maaliin. 2km. 500m. 100m. Palanen sinistä taivasta näkyi kun kiihdytin loppukiriin. Olin maalissa ajassa 11:32:43.

Maalissa!
Lopuksi: Haastavat olosuhteet toivat kyllä oman lisänsä kisaan. Vielä pari päivää kisan jälkeenkin sitä miettii luonnonvoimien mahtavuutta ja omaa avuttomuuttaan luonnon armoilla. Näissä kinkereissä pakollisiin varusteisiin kuuluu aina avaruuslakana ja pilli, ja tuolla ne todella olisivat voineet tositilanteessa pelastaa paleltumiselta. Siis tilanteessa jossa ei voi enää jatkaa syystä tai toisesta eteenpäin kohti suojaa. Onneksi en niitä tarvinut, enkä ole kuullut että kukaan muukaan olisi tarvinut.

Kiitos kisajärjestäjille upeasta tapahtumasta, kiitos kaikille joiden kanssa sain taivaltaa ja erityiskiitos Petelle, joka tsemppasi lopussa.

Sain tietää matkalla Hettaan, että Ukkini on menehtynyt. Mummoni kuoli pari viikkoa sitten, joten heidän molempien muistoa kunnioittaen juoksin kisan surunauha käsivarressa. Niinä vaikeina hetkinä kun mietin keskeyttämistä, tuo nauha valoi voimia jatkaa loppuun saakka.


Seuraavana päivänä paistoi taas aurinko. Tuolla sitä sumussa taivallettiin. Ensi vuonna uudestaan, josko näkisi miltä maisemat näyttää tunturin päältä.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kainuun vaarat yllättivät kuntoilijan - Jättiläisten yö 22,2 km

Elämä NUTSKarhunkierroksen jälkeen on ollut lähinnä autossa istumista ja juoksumotivaation etsimistä. Kesäkuussa tuli juoksukilometrejä ehkä kolmisenkymmentä, mikä on Pallasta ajatellen aivan liian vähän. Toisaalta lepokin teki hyvää, ja juoksumotivaatiokin sen myötä löytyi, ja uskalsin ilmoittautua Jättiläisten yöhön Kivesvaaralle. Matkana oli "Kainuulainen puolimaraton" eli 22.2km. Ja tuohon mahtuu järjestäjän ilmoituksen mukaan 800 nousumetriä. Aiemmin uhoamani tuplastartin kuitenkin jätin suosiolla väliin, ja päätin keskittyä yhteen onnistuneeseen starttiin.

22.2km matkan korkeusprofiili Polarini tallentamana. 

Kisaa edeltävät viikot ovat olleet tosi lämpimiä, ja kisapäiväkin oli helteinen. Onneksi tuuli hieman viilensi ilmaa. Hieman meinasi jännittää kuumuus ja sen aiemmin tuomat ongelmat nesteytyksessä.  Tänä vuonna lähdin yksin reissuun, muu perhe jäi mökille, eikä kaveriakaan ollut. Ajelin hyvissä ajoin kisapaikalle Kivesvaaralle ja kävin ilmoittautumassa. Ilmoittautumisen täti sanoi, että sinäkö se olet se rohkea nainen joka lähtee pitkälle matkalle! Jaa, ei sitten ollut muita naisia lähdössä. Koitin ilmoittautumislistoista katsoa millä numerolla pitkämatkalaiset miehet lähtevät, josko peesiin jäisin.

Liekö kilpailunumero ollut enne sijoituksesta. 


Olo oli ihmeen rauhallinen. Istuskelin odotellessa portaalla ja mietin syntyjä syviä. Sykemittarin laitoin valmiiksi paikantamaan itsensä ja etsimään sykkeen, ja ihan pistin merkille matalan sykkeen siinä odotellessa, yleensä kisaa odotellessa syke on kymmenen, jopa parikymmentä pykälää korkeampi jo ennen lähtöä. Kohta kuuluttaja kuuluttikin että kolme minuuttia lähtöön, ja siirryin lähtöviivalle iloisen joukon hännille. Yritin taas katsoa missä kanssakilpailijani ovat. Lähtölaukaus kajahti, ja joukko lähti matkaan. Se siitä peesiin tälläytymisestä, kaikilla kauhia kiire, ja minä jäin heti jälkeen! Ehkä pienellä kirillä olisin saanut heti alkuun jonkun pitkämatkalaisen kiinni, mutta arvelin että ehdin minä ne yhyttää myöhemminkin.

Juoksu kulki heti alusta asti tosi rennosti ja hyvin. Alamäkeen yleensä kulkee. Ensimmäinen nousu meinasi pistää puuskuttamaan, mutta omaan tahtiin tikutin mäkeä ylös. Viimein se huippu tuli vastaan, ja sitten pääsikin laskettelemaan taas pitkän matkaa. Olin jäänyt ensimmäisen kahden kilometrin aikana kaikista muista niin paljon, että en nähnyt enää ketään koko matkalla. Mitäpä tuosta, yksin jatkoin taivallusta ja nautin olostani. Juoksu oli rentoa ja helppoa, ja vaikka syke olikin vauhtiin nähden tavanomaista korkeammalla, se ei haitannut menoa yhtään. Onneksi olin ottanut oman juomarepun selkään, ensimmäisen ja toisen huollon välissä on aika pitkä väli, ja keli oli lämmin edelleen, vaikka kello oli jo lähellä kahdeksaa illalla. Hörpin kymmenen minuutin välein suolalla terästettyä vettä, ja se tuntui oikein hyvältä rytmiltä. Puolen tunnin kohdalla imaisin ensimmäisen geelin, ja totesin että sama rytmi loppuun asti.

Jossain kuuden kilometrin paikkeilla tein pienen pummin, ja hyvä fiilikseni vähän notkahti. Nopeasti sen kuitenkin sain takaisin, ja ihmettelin itsekin kuinka mahtavaa on vääntää umpimetsässä ylämäkeen. Mustikat näytti etelärinteillä olevan jo kypsiä, ja metsä täynnä elämää. Sääsket ja paarmat pörräsivät ympärillä, mutta antaapa niiden pörrätä.

Seitsemän kilometrin huollossa sain tietää olevani 10minuuttia miesten häntää perässä. Ei paha. Täytin juomapullot ja join urheilujuomaa ja jatkoin matkaa. Reitti jatkui lepposasti alamäkeen hiekkatietä pitkin, ja juoksu kulki. Vaivuin johonkin omaan kuplaan, jossa ei ollut tilaa kuin minulle ja minun jaloille, jotka veivät minua eteenpäin. Ylämäet kävellen, alamäet reippaahkosti rallatellen. Kympin kilahtaessa mittariin totesin, että jos näin etenee, niin Petrin ehdottelema 3,5h on aika lähellä (eka 10km taittui aikaan 1:25 ja risat). Noin puolessa välissä, 11km kohdalla olikin taas järjestäjän huolto, ja urheilujuomaa upposi. Samalla nappasin pari suolakurkun palaa, geelit tuntui tarttuvan ikävästi kitalakeen. Huollossa ollut mies kysyi onko näkynyt käärmeitä. En ole kyllä nähnyt, mutta ne kyllä minut kuulee kauas kun jytistän tulemaan, ja osaavat väistää.

Pian tämän jälkeen reitti kääntyi metsään. Ja siellä hetken katselin ihmeissäni että missä se polku on? Kainuulaisten käsitys polusta on nähtävästi hieman tallattu varvikko. Ainoa millä pystyi seuraamaan reittiä oli seurata reittimerkintöjä. Ja koska polkua ei ollut, niin aika tarkkaan sai kyllä katsoa omia jalkojaankin. Matkanteko hidastui selvästi. Mutta mitäpä tuosta! Hyvällä sykkeellä jatkoin eteenpäin. Toki jossain vaiheessa se että en päässyt enää paarmoja ja sääskiä karkuun alkoi hieman häiritsemään muuten niin hyvää menoa. Mietin, että korvanapit tai kuulosuojaimet voisi olla hyvät, ei kuulisi sitä jatkuvaa ininää ja surinaa. Tai joku jonka kanssa rupatella. Vähän meinasi pissattaakin. Päätin että pysähdyn lisäämään hyttysmyrkkyä ja pissalle heti kun tulee vähän aukeampi paikka. No niitä ei tullut, joten se siitä. Ylämäen jälkeen tulee alamäki, ja arvelin että nyt saa vähän etumatkaa paarmoihin. Oli sen verran teknistä laskua, että ei saanut. Kerran kompastuin johonkin kiveen, ja kerkesin siinä tasapainoa hakiessa mm. miettiä että eihän kukaan nähnyt, ja että lähtiköhän varpaankynsi. Tässä järjestyksessä. On ollut metsän villeillä eläimillä hauskaa katsoa huitomistani.

Viimein vaaran ylitys oli ohi, ja pääsi taas vähäksi aikaa metsätielle. Vähän aikaa sitä hölkättyäni tuli huoltopistekin, ja täytyy myöntää, että OFF purkki oli se mihin ensimmäisenä katseeni kiinnitin! Vähän vettä nassuun, offia paljon jokapaikkaan, ja eikun menoksi. 7km maaliin, tiesin että tää on tässä, mikään ei estä enää minua pääsemästä maaliin - ja vielä voittajana! Reitti jatkui hakkuuaukeaa aivan huikeissa maisemissa, ellei alusta olisi ollut sen verran kivinen, että piti seurata mihin menee, niin olisin varmaan unohtunut ihailemaan maisemia.

Kohta tuli taas tie, ja huomasin että viimeinen huolto ennen lopun nousuja on aivan mutkan takana. Ja aikaa oli sen verran, että se 3,5h on saavutettavissa. Huippua! 19km huollossa äkkiä vähän rusinoita ja urheilujuomaa naamariin ja sitten vain kohti maalia. Ylämäkeen. Pahanlouhoksen alku oli ihan helppoa kauraa, polku mutkitteli sen verran, että ehdin jo ihmetellä miten joku viime vuonna piti tätä pahana. No, kohta polku jatkuikin lähes suoraan ylöspäin. Ja minä puuskutin. Ja mäki tuntui loputtomalta. Pienin askelin tunkkasin menemään, ja mietin jo seuraavaa mäkeä. Loppunousukin on vielä jäljellä.

Viimein nousu loppui, ja pystyin hölkkäilemään hetken matkaa kohti viimeistä laskua. Se oli sama mäki joka alussa noustiin ylös. 3,5h aikatavoite oli karannut vain yhden kilometrin aikana tavoittamattomiin. Polvet oli jo sitä mieltä, että jos meinaan juosta Pallaksella, ota varovasti tämä lasku. Jos viime vuonna päästelin niin kovaa kuin uskalsin, nyt tulin tosi varovasti. Saatoin vahingossa astua sammakon päälle, ainakin kiinnitin huomioni pikkiriikkiseen sammakkoon joka oli jalkani kanssa törmäyskurssilla. Sen verran oli vauhtia kuitenkin, että en ehtinyt jäädä katsomaan mitä sammakolle tapahtui.

Viimeinen nousu. Älä kato ylös. Älä kato ylös. Pienin askelin. Pidä rytmi. Lääh Puuh! On se vain tiukka. Älä kato ylös. Ensi talvena vietän aikaa portaissa. Paljon. Älä kato ylös. Hitaasti mutta varmasti raahustin loppunousua ylöspäin, viimeisen kumpareen päällä oli järjestävän tahon edustaja kannustamassa! Enää vähän matkaa. Siellä se maali jo on! Juoksin viimeiset pari kymmentä metriä maaliin ja olin Voittaja! Ajassa 3.47,38 ja kaikista kilpailijoista viimeisenä. Itseni lisäksi voitin 22km kisan naisten sarjan, ja sekös vähän meinaa välillä hymyilyttää...



Ottihan voimille, mutta olipahan mahtava reissu! 



Kiitokset järjestäjille mukavasta tapahtumasta! Reitti oli hyvin merkattu, ja muutenkin järjestelyt toimi. Erityiskiitos lätyistä, ne oli tosi hyviä.