tiistai 30. toukokuuta 2017

Talkoohommia ja polkujuoksua- NUTSKarhunkierros2017 53km (DNF)

Talvi on mennyt treenien suhteen vaihtelevasti. Kilometrejä on kertynyt aivan liian vähän. Ensin oli motivaatio jossain talvehtimassa, sitten alkoi sellainen työputki, että siinä oli jaksaminen koetuksella. Syksyllä koettu ylirasitustila opetti sen, että resurssit ei riitä tavoitteelliseen treenaamiseen, perheen pyörittämiseen ja uran luomiseen. Piti siis priorisoida. Niin kauan kun mulle ei makseta siitä että lähden rymyämään lappu rinnassa johonkin korpeen, niin työ pitää valitettavasti asettaa hauskanpidon edelle. Ja jos on kuukaudesta 20 päivää pois kotoa, niin prioriteettilistalla perhe menee kaiken edelle. Eli treenaaminen on ollut sijalla kolme koko talven. Ja kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, niin se on jäänyt aika vähälle.

Haaveilin syksyllä maltillisesti kasvattavani treenimääriä talven edetessä. Käytännössä pääsin kunnolla treenaamaan säännöllisesti maaliskuussa. Ennen joulua en jaksanut ja tammi-helmikuu meni työreissuilla.

Lähtökohdat karhunkierrokselle ei siis olleet ihan optimaaliset. Kovasti suunnittelin tekeväni 3-4 ylipitkää pitkistä kevään aikana. Pisimmät treenit oli 22km hidas pitkä vapun jälkeen ja pääsiäisenä 2,5h hidas pitkä aamulla ja illalla vielä hitaampi 2 tuntinen umpihangessa. Tätä loistavaa kk-simulaattoria, jossa upposin 2 kertaa polvia myöden jäihin, ja lukemattomia kertoja haaroja myöden hankeen, ei luultavasti olisi tapahtunut ilman meidän koiraa, joka karkasi tuona päivänä, ja se piti hakea metsästä pois.
Patu Patés on pitänyt huolta että isäntäväellä tulee ulkoiltua säännöllisesti. Se myös järjestää ajoittain omatoimilenkkejä. 


Ilmoittauduin keväällä myös talkoilemaan NUTSKarhunkierrokselle. Ajoimme jo torstaina Rukalle, josta olimme vuokranneet pikkuisen mökin Petrin ja hänen työkaverin, Saulin kanssa. Kävin ilmoittamassa itseni talkoolaisvahvuuteen ja lähdin käskynjaolle heti saavuttuamme. Perjantaina olin sitten ilmoittautumisessa jakamassa numerolappuja.

Petrin ja Saulin tullessa ilmoittautumaan, he toivat samalla minunkin varusterepun. Ensimmäistä kertaa pakolliset varusteet todella tarkistettiin ennen kuin sai numerolapun. Minusta tosi hyvä juttu - koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Rinta rottingilla marssin siis varustecheckiin, ja oikein naureskelin että olen varmaan vähän jäävi tarkistamaan omat romuni. heh heh. Onneksi joku muu ne tarkisti, itellä ei ois käynyt mielessäkään katsoa, onko pilli, koska sehän on kiinni mun repussa kiinteästi. Siinä tovi pyöriteltiin reppua, ja eipä ollut pilliä repussa kiinni! Ei muuta kuin häntä koipien välissä shelbyn tiskille ostamaan pilliä, että pääsee "turvatarkastuksesta" läpi. En ollut ainoa jolle näin kävi. Heti minun perääni tuli kiireessä eräs perusmatkalainen (jolla oli starttiin ehkä 25min aikaa), jolle kävi samalla tavalla. "Kiinteä"pilli oli pudonnut jonnekin repusta. Toinen varuste, mikä tarkistettiin, oli avaruuslakana. Sekin tuiki tärkeä väline hädän hetkellä - vaikka olisi kuinka lämmin ilma, voi loukkaantumistilanteessa kylmä hiipiä jäseniin ennen kuin pelastajat ehtivät paikalle.

Minulla kaikki pakolliset turvavarusteet (pilli, avaruuslakana ja ideaaliside) on nyt pikkuruisessa ensiapulaukussa, jota pidän repussa AINA. Myös muki on remmillä kiinteästi kiinni repussa - sekin oli lähtöhässäkässä joutunut sen verran hyvään talteen, että meinasi olla uuden osto edessä. Onneksi Pete löysi sen jostain laukun syövereistä.

Perjantai meni kuin siivillä siellä numerolapputeltassa, ja pääsin sieltä joskus kuuden maissa illalla lähtemään pakkailemaan ja keskittymään omaan kisaan. Minulla meinasi paniikki iskeä, kun motivaatiokarkit eivät meinanneet mahtua mukaan! Viime vuonna NUTSPallaksella mulla oli repussa pikkuinen irtokarkkipussi siltä varalta että oikeasti tulee vaikeaa. En tainnut ottaa siitä yhtään karkkia - pelkkä tieto sen olemassaolosta helpotti (täältä voi tarkistaa menikö se niin 😜).

Motivaatiomakiaisille ja urheiluteipille pitäs vielä joku kolo keksiä.


Ilta meni tavaroita venkslatessa, varusteita tuumiessa ja rupatellessa. Aika aikaisin menin sitten nukkumaan, bussi Oulankaan lähti lauantaina aamulla 8:30.

Aamupalan jälkeen lauantaina Sauli heitti meidät bussipysäkille, ja hyppäsimme kyytiin. Ihmeen hiljaiseksi matka veti. Minulle edessä oli toinen ultramatka, Petrille revanssi viime vuodesta. Ihana pikku jännitys valtasi mielen.

Ai mitenniinmuka jännittää?

Olimme Oulangan luontoasemalla jo hyvissä ajoin, ja siinä ehti vielä säätää varusteita ja jutella tuttujen ja tuntemattomien kanssakilpailijoiden kanssa. Meidän seuran, Pohjoisten Polkujuoksijoiden, epävirallinen kohtauspaikka muodostui yhteen nurkkaan, jossa rupattelimme niitä näitä.

Kellon tullessa vähän vaille kymmenen lähdimme ulos. Viime hetken huikkailut ja 80 kilometrin kärjen kannustusta, ja sitten etsimään omaa paikkaa jonon häntäpäästä. Petri katosi 5 minuttiia ennen starttia. Oli kuulema hakemassa vettä. Onneksi löysin hänet, ja saatoimme lähteä taipaleelle yhdessä.

Starttiin 5 min ja Peteä ei näy missään!

Starttitorvi törähti ja kolmisen sataa innokasta lajin harrastajaa lähti taivaltamaan kohti Rukaa. Me jäimme suosiolla jonon hännille - alkumatka menikin letkassa kävellessä. Kun viimein pääsi juoksemaan, niin heti tuntui tosi hyvälle - vähän meinasi aamupala tökkiä vatsassa. Joku meni pieleen, kun kummallakin oli vatsavaivoja. Mulla kuitnekin juoksu kulki, ja nesteet imeytyi. Kulmakkopuron kohdalla oli pakko pitää tekninen tauko. Vessareissu venähti sen verran, että Pete ei jäänyt odottelemaan, ja minulla meni hetki saada hänet sitten kiinni. Aika kovaakin juoksin välillä - ei sinni antanut periksi sitä että yksin pitäisi mennä...Lopulta sainkin Peten kiinni ja jatkoimme matkaa yhdessä. Petrillä ei vatsavaivat helpottaneet, minulla vessatauko toi niihin helpotuksen. Juoksu tuntui kuitenkin helpolta ja mukavalta. Mutaisimmat ja teknisimmät paikat kävelimme suosiolla.

Matka jatkui hitaanlaisesti - Peten oli helppo antaa väliaikatietoja etenemisestä, hän oli reitillä jo viime vuonna. Jussinkämpälle tullessa olimme olleet yli tunnin pidempään matkalla kuin mitä Pete viime vuonna. Minulla oli 15 kilometrin paikkeilla tuntunut ensimmäisen kerran polvessa. Silloin ajattelin että vähän huonosti astuin, kyllä tämä tästä. Laskeutuminen Jussinkämpältä kohti Kitkajokivartta oli kuitenkin jo melkoisen vaikeaa. Itku pääsi kun tajusin, että tällä polvella ei muuten lähdetä ylittämään Konttaista ja Valtavaaraa. Kävelin jyrkimmät paikat sivuttain, ja matkaa oli takana alle puolet. Petri - aina niin romanttinen ja kannustava - tuumasi että "ei se vollottamalla kummene, alahan tulla". Tottahan tuo oli. Jälkeenpäin vain naurattaa moinen kommentti.

Polvivaivasta huolimatta oli aivan ihanaa hölkätä/kävellä/taiteilla pitkin Kitkajokivartta. Maisemat oli mahtavia, meno maistui ja kaikki tuntui olevan hyvin. Paitsi alamäissä. Onneksi niitä ei niin paljoa tuolle välille mahtunut. Petrin vatsa lopetti kokonaan toimimasta, ja hän sanoi jättävänsä leikin kesken Juumaan. Oli helppo kompata - en minäkään jatka. Matkan edetessä välillä tuntui että hyvinhän tämä sujuu, kyllä minä jatkan. Ja aina kun vähänkään maasto vietti alaspäin, olin valmis soittamaan pelastuspartion paikalle. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin ehkä päässyt Konttaiselle saakka. Sen jälkeen olisin ollut niin romuna, että saisin unohtaa kaikki muut kivat kisat mitä tänä kesänä on tai voisi olla tulossa. Ilmoittautuminenhan on vain NUTSPallakselle heinäkuussa.

Viimeiset kilometrit ennen huoltoa kulki samaa reittiä pikamatkalaisten kanssa Pientä karhunkierrosta pitkin. Porukkaa lappoi ohi, ja me vain taapersimme omissa pienissa kuplissamme eteenpäin. Ei paljon juttu luistanut kummallakaan. Sitä vain odotti sitä huoltoa. Harmitti vähän, kun olisi ollut juostavaa baanaa vaikka kuinka paljon ja menohalujakin olisi ollut, mutta polvi ei kestänyt kuin 20 metriä kerrallaan, ja sitten kipu oli sietämätön - se säteili lumpion alta säärtä pitkin aina jalkaterään saakka. Jossain vaiheessa epäilin jo marssimurtumaa. Mutta ei se ole murtunut, koska nyt, kolme päivää kisan jälkeen jalat on sen tuntuiset kuin en olisi viikkoon juossut. Mulla loppui vesikin jossain vaiheessa, mutta "ei se haittaa, se huolto on ihan tuossa mutkan takana". Onnistuin tällä ajattelumallilla sitten vielä ihan loppumetreillä järjestämään nestehukankin. Siitä olen kärsinyt eniten kisan jälkeen.

Kun viimein pääsimme sinne huoltoon, aikaa lähdöstä oli mennyt reilu 6,5h ja matkaa oli oman mittarin mukaan taitettu lähes 35km. Ilmoitimme molemmat järjestäjälle että tää oli tässä, emme jatka. Söin vähän huollon antimia, täytin juomapullon ja hyppäsin bussiin. Kotijoukoille lähti viesti "DNF molemmilla. 35 kilsaan jäätiin. Mulla ei polvi kestäny ja Petellä oli mahan kanssa ongelmia". Vastaus:
"Täällä seurantakomitea on jo hetken arvuutellut, että ei ehkä ole huippupäivä. Hieno suoritus kuitenkin. 💕💗💚💛💪👄👍💃💏💋💝👏". Luulen että tyttäremme on osallinen tuohon viestin loppuosaan, jossa oli myös sateenkaaria ja yksisarvisia.

Kokonaisuudessaan ihan huippupäivä, vaikka se mitali jäikin saamatta. Kunto olisi riittänyt, olo oli alkuvaikeuksien jälkeen loistava, ja fiilis hyvä. Totta kai loppua kohden mieliala vähän laski, mutta kun sai sen keskeytyspäätöksen puettua sanoiksi, ja sanottua ääneen, tuli helpottunut olo. Mun ei tartte rikkoa itteäni enempää kuin jo olen rikki. Tätä retkeä voi pitää erinomaisena pitkänä treeninä Pallasta ajatellen, eli reissu ei mennyt hukkaan. Opin myös paljon. Oma asenne ratkaisee monta pulmaa. Energiaa pitää tankata, ja vaikka ei olisi pitkä matka huoltoon, niin sitä vettä voi ja saa pyytää ohikulkijoilta tai ottaa vaikka purosta. Ei kannata päästää itseään kuivumaan vain "koska huolto on ihan kohta". Se ei välttämättä ole ihan kohta.

Palautuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Kroppa on ollut vähän sekaisin (ruokahaluttomuutta ja muuta epämääräistä), mutta olotila on hyvä, ja lihaskipuja ei ole ollut juurikaan. Huomenna ajattelin jo uskaltaa laittaa lenkkitossut jalkaan. Olen Ruotsin Malåssa, ja tuossa mökin vieressä kohoaa sen näköinen kukkula, että pakko käydä katsoon millaiset maisemat sen päältä on ;)

Kiitokset matkaseuralle ja järjestäjille. Taas ihan huipputapahtuma! Ehdottomasti ensi vuonna uudestaan - Maaliin saakka!



lauantai 10. syyskuuta 2016

Korkatti Trail Run - Neljän vuoren valloitus 3.9.2016 - Matka mielen sopukoihin

Elo-syyskuun vaihteessa oli aika kiirettä töissä, ja kävin kisaa edeltävällä viikolla muutaman päivän viimeistelyleirillä Luoston maisemissa työreissulla. Jotenkin siinä lomien loppumisen, työreissusäätöjen ja koulujen alkamisen jälkimainingeissa onnistuin yhtenä hyvänä hetkenä heittämään ilmon sisään Pohjanmaan polkujuoksucupin toiseksi viimeiseen osakilpailuun Haapavedelle ajatuksena "käydä kipasemassa" 22km matka viimeisenä pitkänä lenkkinä ennen Virpiniemen maastomaratonia lokakuun alussa. Ja tietenkin kun sitten olisi kaksi osakisaa viidestä käytynä, olisi sama osallistua myös syyskuussa järjestettävään viimeiseen kilpailuun Ylivieskassa. Se kuuluisa Joku puhui että jos osallistuu kolmeen osakilpailuun, osallistuu maastopyörän arvontaan.

Lapin "viimeistelyleiri" oli aika rankka pitkine autossa istumisineen ja keskittymistä vaativine palavereineen. Kävin tiistaina Luostotunturilla seitsemän kilometrin rauhallisen kävely-hölkkä-maisemienihailu -lenkin, ja siinä olikin koko viikon "urheilut". Saman viikon perjantaina yhtäkkiä tajusin, että lauantaina pitäisi juosta kilpaa. Ei kiinnostanut. Ei yhtään. Kaikki aiemmista kilpailuista tutut perhoset vatsassa oli vissiin lähteneet talvehtimaan, tuntui että ei jännitä ollenkaan. Oli tarkoitus lähteä jo perjantai-illaksi anoppilaan että ei kisa-aamuna tarvitse ajaa pitkästi. Väsytti ja oli veto pois, ja siirsin lähdön lauantai-aamuun. Kaisakin sai kätevästi samalla kyydin kisamestoille.

Aamulla puurot naamariin ja auton keula kohti Haapavettä. Yritin väkisin edes vähän innostua ajatuksesta lähteä aivan uusiin paikkoihin juoksemaan. Ei kuulemma olisi edes teknisesti kovin vaikea reitti. Treenit viimeistä viikkoa lukuunottamatta oli menneet oikeinkin hyvin, ja ainoa mistä olin innoissani oli, että jotain on opittu, ja vauhdit on Pallaksen jälkeen parantuneet jonkin verran. Eli realistisesti voisin kohtuu perussuorituksella alittaa kolme tuntia.

Veimme tyttäreni kaverin luo ja ajoimme itse Aakonmajan kisakeskukseen. Moikkailtiin tuttuja ja käytiin vähän lämmittelyhölkällä. Ihan hyvältä se tuntui, ja vähän jo innostuin, ehkä tämä tästä.
Viimein pääsimme lähtemään, ja tutulla kaavalla jäin joukon hännille. Letka venyi aika pian, ja tuntui hyvältä juosta. Pari kertaa piti ihan pyytää tietä, kun tuntui että menohaluja oli. Mukavaa helpohkoa metsäpolkua juostiin, ja vaikka syke nousi aika korkeaksi, se ei tuntunut haittaavan. Ilma oli aika lämmin, ja hörpin suolalla terästettyä vettä kymmenen minuutin välein kulauksen tai kaksi. Tämä rytmityshän on hyväksi havaittu jo aiemmin. Aika pian, jo ennen kuin ensimmäinen vitonen oli takana, totesin, että jotain on pielessä. Kylki meinasi krampata. Kaaduin pari viikkoa ennen kisaa lenkillä, ja sen jälkeen oli pari päivää oikea kylki jumissa, joten varmaan tuo tärähdys vielä vähän vaikutti. Yritin olla huomioimatta epämukavaa oloa ja ajatella positiivisesti.

Kaisa sai minut kiinni, ja kysyi mikä on meininki. Sanoin että aivan perseestä. Sykkeet oli aivan jossain omilla kymmenluvuillaan, kylkeen pisti ja geeli ja juominen vain pahensi oloa. Parikymmentä astetta lämmintä vain on jo niin lämmin, että pakko yrittää juoda. Sinni ei antanut periksi pysähtyä ottamaan suolaa - jotenkin pelkäsin, että jos lopetan juoksemisen, loppuu kisa siihen.

Korkatti Trail run on siitä hauska kisa, että siinä voi juostavan matkan päättää matkalla. Vaihtoehtoina on tulla maaliin 15kilometrin kohdalla tai juosta perusmatka 22km. Seitsemän kilometrin kohdalla päätin että yritän sinnitellä sen 15k. Ei mitään järkeä lähteä pidemmälle matkalle kun olo oli jo ennen puoltaväliä huono. Vähän ennen kymppiä Kaisa taas kiri kiinni, ja sanoin että juoksen vain 15. En jaksa enkä pysty enempään tänään. Kaisa sanoi menevänsä koko matkan. Vilkaisin kelloa ja totesin, että jos oikein yritän, ehdin alle kahden tunnin maaliin. Yritys kostautui aika pian - sen lisäksi että kylki oli krampissa, alkoi kallioilla loikkiessa reidet ja pohkeetkin tuntua siltä, että milloin tahansa kramppaa. Väkisin vain väänsin menemään - mitä nopeampaa etenen, sen nopeampaa tämä on ohi. Oksetti. Vähän meinasi tympästäkin. Kuitenkin ihan hyvää vauhtia sain pidettyä aina kun oli helppoa alustaa - välillä sai taiteilla kivikossa, ja välillä oli hiekkatietä.

Siinä maalia hitaasti mutta varmasti lähestyttäessä ajattelin, että tämä oli odotettavissa:
 Valmistautuminen oli aivan luokattoman huonoa. Käytännössä olematonta. Olin viikon aikana syönyt lähinnä salaatteja ja muita kasvisruokia ja juonut vettä aivan liian vähän.  Energiavarastot oli jo lähtiessä tyhjät, ja siihen päälle henkinen väsymys kohtuullisen raskaan viikon jälkeen. Ja vaikka TIESIN että kisan aattona ei ole enää paljoa tehtävissä, kiskaisin sitten järkyttävän kokoisen pizzan perjantai-iltana "tankkauseväänä". Siellä metsän siimeksessä nestehukan aiheuttamien epämieluisten kramppien kourissa  sitä taputtelikin sitten itseään olalle, että Hienoa Hanna, hyvin toimittu. En käytännössä juonut mitään enää sen viimeisen vitosen aikana,aina kun yritin hörpätä vettä, tuntui että se tulee ulos. Niin vakavissaan en tätä harrastusta ota, että rupeaisin pitkin metsiä oksentelemaan väkisin. Kun on paha olla niin on paha olla. Jos tulee puklu, se tulee ja ehkä hetkellisesti parantaa oloa.

Aivan loppumatkan menin letkassa, jossa oli Kaisa ja pari muuta. Aina vähän väliä yritin lähteä loppukiriin, joka sitten hyytyi kun kylkeen sattui niin paljon, ja tuntui että oksennan. Ehkä viimeiset puoli kilometriä sitten väkisin juoksin niin kovaa kuin pystyin - ja lopulta se maalikin sieltä tuli, ja ylitin maaliviivan ajassa 2:04 ja risat. Myöhemmin, kun odottelin Kaisaa omalta reissultaan maaliin, sain tietää olevani 11. HIeman jäi kaivelemaan, että jos olisin tiennyt että on mahdollisuuksia kymmenen joukkoon, olisinko saanut itsestäni irti sen verran että olisin ainakin yrittänyt ottaa edellä menevän kiinni. Toisaalta, mitä väliä? ITselleni minä tätä teen. Ja vaikka oli kesän lyhin matka, oli opettavainen reissu. Bonuksena vielä olosuhteisiin nähden ok sijoitus.

Tuon Haapaveden kilpailun jälkeen olen nyt tässä miettinyt mitä teen. Maastopyöräarvonnan saan unohtaa, sillä perusmatka olisi ollut osa pohjanmaanpolkujuoksucupia, eli en lähde Ylivieskan kilpailuun lainkaan.  Suunnitelmissa on ollut Virpiniemen maastomaraton lokakuun alussa sekä NUTSKöykkyrin kuuden tunnin mäki-ilakointi marraskuussa. Hieman on ollut alavireinen meininki, ja vaikka treenit on sujuneet ja olen palautunut kisasta hyvin, niin on aistittavissa hienoista motivaatiopulaa. Lisäksi on vähän kaikenlaisia pikkukremppoja kantapäässä, varpaassa sekä ranteessa, joten saattaa olla, että jätän Virpiniemen väliin ja otan Köykkyrinkin vain treenin kannalta ensi kesää varten. En kuitenkaan mitään rasitusvammoja kaipaa, ja nuo jalkojen pikkuvaivathan voivat sellaisiksi äityä jos en hidasta tahtia ajoissa.

Kiitos kisajärjestäjille mukavasta kisasta! Parissa paikassa olisi reitin merkkaus saanut olla selkeämpi - oli vaikea hahmottaa mihin suuntaan pitää lähteä, mutta muuten hyvät oli järjestelyt ja hyvä ruoka kisan jälkeen :) Reitistä tykkäsin, riittävästi haastetta, mutta ei liikaa.



maanantai 15. elokuuta 2016

Munasuota ja muuta "mukavaa ajanvietettä" - PyssymäkiExtreme2016 kisaraportti

Viime vuoden keskeytys PyssymäkiExtremen 25kilometrin sarjassa on kummitellut kokonaisen vuoden jossain mielen sopukoissa. Päätin jo talvella, että käyn ottamassa revanssin reitistä tänä vuonna. Tavoitteena päästä kunnialla maaliin. Kunnon kohetessa kesän aikana uskaltauduin jopa asettamaan aikatavoitteen. Kyllähän 26kilometriä taittuu neljään tuntiin helposti!

Kisaviikolla seurailin sääennustetta. Vesisadetta ja reilu 10 astetta lämmintä. Minulle just hyvä keli. Viimeistelytreenit vastaavassa säässä lupaili tosi hyvää. Olen palautunut Pallakselta tosi hyvin, vähän mietitytti miten polvet kestää noin pitkän suorituksen - ne kun eivät ole Pallaksen jälkeen olleet ihan normaalin tuntuiset, vasta viimeisellä viikolla ennen Pyssymäkeä alkoi tuntumaan siltä että ne alkaa olla kunnossa.

Kisapäivän aamu oli sateinen ja lämpötila oli 11 astetta. Lähdimme Kaisan kanssa heti aamupalan jälkeen kisakeskukseen kannustamaan pitkälle matkalle lähteviä seurakavereita matkaan. Fiilis oli hyvä ja malttamaton - koska pääsee matkaan!

Viimein kello tuli puoli yksi ja lähdön hetki. Vettä satoi aika kovasti, ja heti lähtösuoralla oli sellaisia rapakoita että ei puhettakaan että kuivin sukin olisi selvinnyt. Juoksu maistui tosi makealle heti alkuun, ja hölkkäilin omaa vauhtiani eteenpäin. Aika pian letka venyi, ja nopeimmat menivät menojaan, ja hitaimmat jäivät taakse. Viime vuodesta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Tuossa pysähdyin ottamaan suolaa. Tässä tuli tosi huono olo. Tuolla kävin pitämässä teknisen tauon. Nyt olo oli aivan mahtava. Sade ja kura ei haitannut yhtään! Mietin että missähän ne oli ne vaikeat pätkät - meno oli helppoa ja mukavaa. Jossain kohdassa Kaisa sai minut kiinni ja jatkoimme yhtä matkaa iloisesti rupatellen. Vedimme vuorotellen ja mulahtelimme vettä täynnä oleviin kuoppiin vuorotellen. Kumpikin kertoili viime vuoden kokemuksia: tässä kaaduin. Tässä soitin koutsille että en pysty. Se muuten varmaan tulee se tie kohta.

Vielä on jokin hymyntapainen kasvoilla. Kuva: Päivikki Turunen.


Keli oli todella märkä, ja reitti alkoi olla paikoin enemmän oja kuin polku. Matkanteko hidastui alun hurmoksesta huomattavasti, ja ensimmäiset merkit turhautumisesta alkoi nousta pintaan. Kupletin juoni alkoi selvitä: juokse. Kaadu. Nouse ylös. Juokse. Ylitä oja miten parhaiten taidat. Kaadu. Juokse. Kävele. Kaadu. Uppoa reisiä myöden suohon. Nouse. Juokse. Kaadu. Ui. Juokse.
´
Siinä vaiheessa kun onnistuimme siinä rupatellessa pummaamaan hieman, meinasi ensimmäisen kerran hymy hyytyä. No onneksi se tie tulee ihan kohta. Minusta viime vuonna ennen sitä tietä oli pidemmästi leppoisaa röllimetsää. Liekö alueella tehty hakkuita viime kesän jälkeen.

Vihdoin se tiepätkä tuli - heti pikaisen teknisen tauon jälkeen. Kellotin reissun nopeimmat kilometrit tuolla pätkällä. Aikatauluni oli juoda kymmenen minuutin välein, geeli puolen tunnin välein ja tunnin välein 5min kävelyä ja urheilujuomaa. No se kahden tunnin aika täyttyi siinä tiellä, ja en malttanut pysähtyä kun oli kerrankin hyvä meno. Sen verran reissu painoi jo jaloissa, että en kovin kauaa halunnut pysähtyä huollossa. Odotin kuitenkin että Kaisa saa kiinni. Vain jättääkseni hänet parin kilometrin päästä yksin.

Etenimme siis taas huollosta yhdessä. Neljän tunnin aikatavoite sai väistyä - kunhan kunnialla maaliin, mielellään ennen ensimmäistä pitkämatkalaista. Väsy painoi ja meinasi tympiä jatkuva kaatuilu. Jossain vaiheessa, noin 18-19 kilometrin kohdalla kompastuin oikein huolella ja löin sääreni kiveen niin että huuto pääsi. Hetken itseäni keräiltyäni totesin että vauriot olivat enemmän henkistä luokkaa. Hetki sen jälkeen pannutin uudestaan, ja siinä totesin Kaisalle, että haluan pois täältä ja lähdin niin kovaa kuin uskalsin. Tosi inhottava temppu kaveria kohtaan, mutta sillä hetkellä olin siinä kivun ja väsymyksen aiheuttamassa kuplassa johon ei mahtunut muita. Ja ainoa mitä ajattelin oli se että täältä pitää päästä pois.

Loppumatkan liukastelin siis yksin. Paikoin olisi ollut ihan nättejäkin seutuja ympärillä, lehtomaista metsää sekä myös ihanaa röllimetsää. Mutta ei siinä voinut katsoa muuta kuin jalkojaan, kun polku oli niin liukas että jos vähänkään herpaantui, sai varmasti keräillä luitaan varvikosta. Viimeiset kilometrit olivat samaa reittiä kuin alussa, ja odotin loppupätkän alkamista kuin kuuta nousevaa. Sehän oli tosi helppoa alustaa. Silloin alussa, kun siitä ei ollut mennyt vasta kuin pitkämatkalaiset ja me. Nyt siitä oli juossut yhteensä toista sataa ihmistä edestakaisin, ja helppo polku oli muuttunut mutavelliksi, joka oikein imaisi tossun sisäänsä kun siihen astui. Oli pitkät kolme kilometriä maaliin.

Aivan lopussa, ehkä kilometri ennen maalia alusta muuttui kovemmaksi ja juoksin siitä maaliin niin kovaa kuin enää niillä jaloilla pääsin. Ohitin jopa yhden kilpailijankin siinä lopussa. Kun viimein pääsin maaliin - ajassa 4:24.28 , totesin että ei ikinä enää. Mutta never say never, sanotaan. Saatan joskus, sitten kun olen treenannut enemmän ja opetellut juoksemaan myös teknisellä alustalla, palata Nivalan metsiin vielä.



Oli tähän astisisista kisoista henkisesti raskain missä olen ollut. Kevään karhunkierrokselle olin ladannut itse kovat odotukset, jotka sitten eivät toteutuneetkaan, ja se tympäsi - se vitutus oli erilaista. Tällä reissulla se turhautuminen siihen kaatuiluun söi naista, vaikka tiesin että selviän reitistä. Vaikka olin kisan jälkeen todella väsynyt, palautuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, ja reissussa kipeytynyt polvikin vetreytyi kun kävin varovaisella palauttavalla hölkällä,

Kiitos kisajärjestäjille hienosta tapahtumasta. Kelillehän ei kukaan voi mitään, ja tämän kertainen keli vain toi oman pikantin lisämausteensa kisaan. Kiitos Kaisalle seurasta. Kiitos Petelle kuljetuksesta ja siitä että jaksoit odotella. Ja Marjaanalle kiitos majapaikasta. Kiitos Visa-Pekalle oivallisesta termistä "munasuo" ja Takkulalle tsemppauksesta ja muillekin kilpakumppaneille ja seurakavereille kivasta päivästä.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

NUTSPallas 55km - elämäni ensimmäinen ultramatka

Ajoimme Hettaan jo torstaina, jotta perjantaina ehtisi keskittyä rauhassa ja vähän herätellä kroppaa. Matkalla seurailimme sääennusteen kehittymistä, lauantaille oli ennustettu vesisadetta ja kevyttä tuulta. Lämpötilakin laskisi 12-13 asteen paikkeille. Minulle sopiva keli siis tulossa. Illalla päästyämme majapaikkaamme Ounaslomien mökkiin, otimme vielä pyörät alle ja kävimme tervehtimässä tuttuja kisakeskuksessa.


Perjantai oli kaunis päivä, parikymmentä lämmintä ja aurinko paistoi. Kun olimme seurakaverini Ollin kanssa käyneet hakemassa numerolaput ja kisakassit, ja Petri oli saanut vuokraamansa maastopyörän, päätimme yksissä tuumin ajaa Ylläkselle katsomaan 134km ja 26km kisojen lähdöt. Vähän meinasi jo itseäkin jännittää, ja ihan hyvä ajatus oli lähteä kisahumua seuraamaan, että sai vähän muuta ajateltavaa. Ostimme pojan kanssa ihan vasta uuden järjestelmäkameran (Canon EOS100D), ja sillä sitten räpsin kuvia kisahumusta Ylläksellä.


Pitkämatkalaiset lähdössä taipaleelle.

Ylläs. Sielä ne pitkämatkalaiset taivaltavat.
Tulimme Ylläkseltä takaisin vasta aika myöhään illalla, kämppiksemme Riikka, Merja ja Jukka olivat jo nukkumassa. Kuitenkin vielä hieman söin pastaa ja painelin itsekin pehkuihin.

Lauantaina aamulla herätessämme oli vielä poutainen sää, mutta siinä aamutoimien aikaan alkoi Hetassa tihuuttaa vettä. Lähdimme kohtuu hyvissä ajoin ajamaan kohti Pallasta, jonne saavuimme noin tuntia ennen starttia. Vettä vihmoi ja tuuli oli todella kova. Järjestäjät kehottivat pukemaan takkia päälle, tunturissa tuuli 20m/s ja ilman lämpötila tuntuu iholla kuin olisi -3 astetta. Mietin että miksi piti jättää se kuoritakki Hettaan. Minulla oli päällä pitkät juoksuhousut, tekninen t-paita ja seuran juoksutakki. Vedin maaliin menevästä varustekassistani ensin päälle pitkän juoksupaidan. Hetken tilannetta kuulosteltuani vedin myös ohuen Salomonin mikrofleecetakin. Käytännössä siis kaikki mitä oli mukana. Tuubihuivi korvien ja kaulan suojaksi lippiksen alle, ja niillä oli pärjättävä.
Kävi mielessä, että kannattaako lähteä ollenkaan.

Lähdin kuitenkin. Mieliala oli korkealla, ja siinä jonossa Pallaksen kuvetta kivutessa oli aivan mahtava fiilis. Sade piiskasi sivulta, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin jo likomärkä, mutta se ei haitannut yhtään. Seurasin kellosta juomis- ja syömisaikataulua, ja tuntui että aika kului kuin siivillä, mutta matka eteni hitaanlaisesti. Ensimmäiseen 10 kilometriin meni aikaa 2 tuntia. Alkuperäisen 10 tunnin aikatavoitteen olin haudannut jo ennen lähtöä keliolojen arvaamattomuuden takia. Pääasia että pääsen maaliin järjestäjän asettaman 12 tunnin puitteissa.
Alun nousua jonossa. Vielä hymyilyttää.

Reitin alkupätkä oli siis melkoista nousua - ei kovin jyrkkää, mutta ei kuitenkaan minulle enää juostavaa. Eipä siinä letkassa olisi juosta pystynytkään. Heti kun tuli hieman helpompaa, ja alamäkeä, hölkkäilin helpon tuntuisesti eteenpäin. Ja ylämäet kävelin reipasta vauhtia. Matkanteko maistui ja vaikka keli oli kamala, jotenkin tuntui hirmuisen hyvältä koko ajan. Näkyvys oli paikoin todella huono, ja tosissaan sai keskittyä reittimerkkien seuraamiseen. Onneksi oli vielä muita ihmisiä ympärillä, että siinä jonon jatkona sitä vain eteni. Ja koko ajan silmä tarkkana sai katsoa mihin astuu, alusta oli todella teknistä louhikkoa ja rakkaa. Oman lisämausteensa toi se että välillä polku oli muuttunut puroksi. Eli alkuperäinen suunnitelmani hölkätä alamäessä aina kun mahdollista, ei oikein toteutunut, kun en uskaltanut juosta liukkailla kivillä. Toisaalta ehkä hieman liikaa mietin jaksamistani, edessä oli kuitenkin elämäni pisin matka juosten.

Matka eteni siis hitaasti mutta varmasti tunturissa. Välillä reitti laskeutui kuruun, ja näkyvyys hieman parani. Jo alkumatkasta vatsani ilmoitti että pizza ei ehkä ole se paras tankkauseväs, ja jouduin pitämään pari teknistä taukoa. Toisen puskassa ja toisen ihan vessassa autiotuvalla. Kun sain asiani toimitettua, askel keveni kummasti. Ja reittikin muuttui alun louhikon jälkeen melkeinpä soratieksi. Hetken matkaa taivalsin saman Rovaniemeläisen herran kanssa, joka tarjosi Karhunkierroksella pähkinöitä. Kiitin häntä niistä. Lumikeron huiputin hänen kanssaan yhtä matkaa taivaltaen, mutta polun muuttuessa helpommaksi lähdin omille teilleni.

Tunturissa jotenkin tuntee olonsa pieneksi. Mielialat vaihtelivat silkasta euforiasta hyvin hyvin synkkiin mietteisiin. Joskus vähän ennen ensimmäistä huoltoa - siis puolimatkan krouvia - polviini alkoi sattua. Päätin pysähtyä teippaamaan ne ennen kuin ne tulee liian kipeiksi. Pienen huoltotauon jälkeen matka taas jatkui, mutta hienoinen alakulo valtasi mielen. Onneksi sumusta tupsahti pari turvajuoksijaa ja muitakin juoksijoita, ja siinä lörpötellessä omakin mieliala koheni. Huoltoon tullessa oli kuitenkin sen verran mieli maassa, että piti toimittaa huolto melko nopeasti, etten jäisi siihen. Olin käyttänyt ensimmäiseen puolikkaaseen 6 tuntia aikaa.

Näkymä Pallakselle. Tuolla sumussa sitä taivallettiin.
Onneksi reitti helpottui ja matkanteko hieman nopeutui. Polvet vain hidastivat menoa alamäissä. Aina välillä sumusta kuului ääniä, ja välillä mietin onko edessä ihminen vaiko reittimerkki. Molempia siellä oli, vastaan tuli joitakin vaeltajiakin. Siellä yksin sumussa oli aikaa kyllä miettiä homman mielekkyyttä moneen kertaan. Saavutin erään pitkämatkalaisen, ja kuljin jonkun matkaa hänen kanssaan rupatellen. Jossain välissä hänen täytyi kuitenkin jäädä kenkiään korjailemaan, joten jatkoin taas matkaa yksin.

Kun 35km kilahti mittariin, lähetin Petrille viestin, että 20km matkaa maaliin, vaikeaa ja hidasta on. Olin juuri aloittanut hitaan nousun kohti Pyhäkeroa. Petriltä tuli viesti että huollossa odottaa lämmin mökki. Sitä kohti siis, 7km matkaa. Nousu tuntui ikuiselta. Aina sumun seassa kohosi jotain, oliko synkkä pilvi, vai taas uusi valehuippu, vaikea sanoa, kun näkyvyys oli max. 10m. Mitä ylemmäs nousin, sitä kylmemmäksi ilma kävi, ja alkoi oikeasti palella. Naamaan iski pientä jäätihkua sivulta, ja kylmä tuntui menevän jo valmiiksi kipeisiin polviin entistä pahemmin. Ajatus keskeytyksestä hiipi mieleen. Mutta ennen kuin voi keskeyttää, pitää päästä alas.

Pyhäkeron jälkeen huollossa odotti lämmin mökki.

Kaikki loppuu aikanaan, ja  viimein se alamäkikin alkoi. Jonkun matkaa tultuani tuttu hahmo seisoi rinteessä. Petri oli tullut vastaan. Kysyin paljonko on huoltoon, olen aivan jäässä ja pissattaa. 1,5km. Mutta ei pystynyt juosta kun tuntui että rakko halkeaa. Heti kun tuli ensimmäiset puun tapaiset vastaan, oli pakko mennä puskaan. Sen jälkeen kyllä askel keveni taas, ja rullailin huoltoon sen mitä kylmästä kankeilla jaloilla pääsin - eli H.I.T.A.A.S.T.I.  Huollossa täti sanoi, että tärisen siihen malliin, että onkohan järkevää jatkaa. Sanoin että käyn vähän lämmittelemässä ja jatkan sitten. Hetken siis ihan rehellisesti lämmittelin lämpimässä autiotuvassa, venyttelin hieman ja söin. Nappasin Petrin tuoman kuoritakin päälle ja lähdin matkaan. Enää en luovuta.

Loppumatka menikin sitten joutuistasti helppoa polkua ja tietä pitkin hölkäten. Yritin olla välittämättä siitä, että joka askeleella tuntui kuin olisi raastinraudalla riivitty päkiää. Polvetkin olivat toipuneet lämpimässä sen verran, että pystyin ihan oikeasti juoksemaan. Toki väsymys painoi sen verran, että vauhti oli melko hidasta, mutta kuitenkin eteenpäin vievää. Petri ajoi pyörällä vierellä, ja siinä rupatellessa kilometrit vähenivät huomaamatta. Siinä vaiheessa kun asfalttiosuus alkoi, Pete lähti hakemaan autoa mökiltä ja minä tiesin pääseväni maaliin. 2km. 500m. 100m. Palanen sinistä taivasta näkyi kun kiihdytin loppukiriin. Olin maalissa ajassa 11:32:43.

Maalissa!
Lopuksi: Haastavat olosuhteet toivat kyllä oman lisänsä kisaan. Vielä pari päivää kisan jälkeenkin sitä miettii luonnonvoimien mahtavuutta ja omaa avuttomuuttaan luonnon armoilla. Näissä kinkereissä pakollisiin varusteisiin kuuluu aina avaruuslakana ja pilli, ja tuolla ne todella olisivat voineet tositilanteessa pelastaa paleltumiselta. Siis tilanteessa jossa ei voi enää jatkaa syystä tai toisesta eteenpäin kohti suojaa. Onneksi en niitä tarvinut, enkä ole kuullut että kukaan muukaan olisi tarvinut.

Kiitos kisajärjestäjille upeasta tapahtumasta, kiitos kaikille joiden kanssa sain taivaltaa ja erityiskiitos Petelle, joka tsemppasi lopussa.

Sain tietää matkalla Hettaan, että Ukkini on menehtynyt. Mummoni kuoli pari viikkoa sitten, joten heidän molempien muistoa kunnioittaen juoksin kisan surunauha käsivarressa. Niinä vaikeina hetkinä kun mietin keskeyttämistä, tuo nauha valoi voimia jatkaa loppuun saakka.


Seuraavana päivänä paistoi taas aurinko. Tuolla sitä sumussa taivallettiin. Ensi vuonna uudestaan, josko näkisi miltä maisemat näyttää tunturin päältä.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kainuun vaarat yllättivät kuntoilijan - Jättiläisten yö 22,2 km

Elämä NUTSKarhunkierroksen jälkeen on ollut lähinnä autossa istumista ja juoksumotivaation etsimistä. Kesäkuussa tuli juoksukilometrejä ehkä kolmisenkymmentä, mikä on Pallasta ajatellen aivan liian vähän. Toisaalta lepokin teki hyvää, ja juoksumotivaatiokin sen myötä löytyi, ja uskalsin ilmoittautua Jättiläisten yöhön Kivesvaaralle. Matkana oli "Kainuulainen puolimaraton" eli 22.2km. Ja tuohon mahtuu järjestäjän ilmoituksen mukaan 800 nousumetriä. Aiemmin uhoamani tuplastartin kuitenkin jätin suosiolla väliin, ja päätin keskittyä yhteen onnistuneeseen starttiin.

22.2km matkan korkeusprofiili Polarini tallentamana. 

Kisaa edeltävät viikot ovat olleet tosi lämpimiä, ja kisapäiväkin oli helteinen. Onneksi tuuli hieman viilensi ilmaa. Hieman meinasi jännittää kuumuus ja sen aiemmin tuomat ongelmat nesteytyksessä.  Tänä vuonna lähdin yksin reissuun, muu perhe jäi mökille, eikä kaveriakaan ollut. Ajelin hyvissä ajoin kisapaikalle Kivesvaaralle ja kävin ilmoittautumassa. Ilmoittautumisen täti sanoi, että sinäkö se olet se rohkea nainen joka lähtee pitkälle matkalle! Jaa, ei sitten ollut muita naisia lähdössä. Koitin ilmoittautumislistoista katsoa millä numerolla pitkämatkalaiset miehet lähtevät, josko peesiin jäisin.

Liekö kilpailunumero ollut enne sijoituksesta. 


Olo oli ihmeen rauhallinen. Istuskelin odotellessa portaalla ja mietin syntyjä syviä. Sykemittarin laitoin valmiiksi paikantamaan itsensä ja etsimään sykkeen, ja ihan pistin merkille matalan sykkeen siinä odotellessa, yleensä kisaa odotellessa syke on kymmenen, jopa parikymmentä pykälää korkeampi jo ennen lähtöä. Kohta kuuluttaja kuuluttikin että kolme minuuttia lähtöön, ja siirryin lähtöviivalle iloisen joukon hännille. Yritin taas katsoa missä kanssakilpailijani ovat. Lähtölaukaus kajahti, ja joukko lähti matkaan. Se siitä peesiin tälläytymisestä, kaikilla kauhia kiire, ja minä jäin heti jälkeen! Ehkä pienellä kirillä olisin saanut heti alkuun jonkun pitkämatkalaisen kiinni, mutta arvelin että ehdin minä ne yhyttää myöhemminkin.

Juoksu kulki heti alusta asti tosi rennosti ja hyvin. Alamäkeen yleensä kulkee. Ensimmäinen nousu meinasi pistää puuskuttamaan, mutta omaan tahtiin tikutin mäkeä ylös. Viimein se huippu tuli vastaan, ja sitten pääsikin laskettelemaan taas pitkän matkaa. Olin jäänyt ensimmäisen kahden kilometrin aikana kaikista muista niin paljon, että en nähnyt enää ketään koko matkalla. Mitäpä tuosta, yksin jatkoin taivallusta ja nautin olostani. Juoksu oli rentoa ja helppoa, ja vaikka syke olikin vauhtiin nähden tavanomaista korkeammalla, se ei haitannut menoa yhtään. Onneksi olin ottanut oman juomarepun selkään, ensimmäisen ja toisen huollon välissä on aika pitkä väli, ja keli oli lämmin edelleen, vaikka kello oli jo lähellä kahdeksaa illalla. Hörpin kymmenen minuutin välein suolalla terästettyä vettä, ja se tuntui oikein hyvältä rytmiltä. Puolen tunnin kohdalla imaisin ensimmäisen geelin, ja totesin että sama rytmi loppuun asti.

Jossain kuuden kilometrin paikkeilla tein pienen pummin, ja hyvä fiilikseni vähän notkahti. Nopeasti sen kuitenkin sain takaisin, ja ihmettelin itsekin kuinka mahtavaa on vääntää umpimetsässä ylämäkeen. Mustikat näytti etelärinteillä olevan jo kypsiä, ja metsä täynnä elämää. Sääsket ja paarmat pörräsivät ympärillä, mutta antaapa niiden pörrätä.

Seitsemän kilometrin huollossa sain tietää olevani 10minuuttia miesten häntää perässä. Ei paha. Täytin juomapullot ja join urheilujuomaa ja jatkoin matkaa. Reitti jatkui lepposasti alamäkeen hiekkatietä pitkin, ja juoksu kulki. Vaivuin johonkin omaan kuplaan, jossa ei ollut tilaa kuin minulle ja minun jaloille, jotka veivät minua eteenpäin. Ylämäet kävellen, alamäet reippaahkosti rallatellen. Kympin kilahtaessa mittariin totesin, että jos näin etenee, niin Petrin ehdottelema 3,5h on aika lähellä (eka 10km taittui aikaan 1:25 ja risat). Noin puolessa välissä, 11km kohdalla olikin taas järjestäjän huolto, ja urheilujuomaa upposi. Samalla nappasin pari suolakurkun palaa, geelit tuntui tarttuvan ikävästi kitalakeen. Huollossa ollut mies kysyi onko näkynyt käärmeitä. En ole kyllä nähnyt, mutta ne kyllä minut kuulee kauas kun jytistän tulemaan, ja osaavat väistää.

Pian tämän jälkeen reitti kääntyi metsään. Ja siellä hetken katselin ihmeissäni että missä se polku on? Kainuulaisten käsitys polusta on nähtävästi hieman tallattu varvikko. Ainoa millä pystyi seuraamaan reittiä oli seurata reittimerkintöjä. Ja koska polkua ei ollut, niin aika tarkkaan sai kyllä katsoa omia jalkojaankin. Matkanteko hidastui selvästi. Mutta mitäpä tuosta! Hyvällä sykkeellä jatkoin eteenpäin. Toki jossain vaiheessa se että en päässyt enää paarmoja ja sääskiä karkuun alkoi hieman häiritsemään muuten niin hyvää menoa. Mietin, että korvanapit tai kuulosuojaimet voisi olla hyvät, ei kuulisi sitä jatkuvaa ininää ja surinaa. Tai joku jonka kanssa rupatella. Vähän meinasi pissattaakin. Päätin että pysähdyn lisäämään hyttysmyrkkyä ja pissalle heti kun tulee vähän aukeampi paikka. No niitä ei tullut, joten se siitä. Ylämäen jälkeen tulee alamäki, ja arvelin että nyt saa vähän etumatkaa paarmoihin. Oli sen verran teknistä laskua, että ei saanut. Kerran kompastuin johonkin kiveen, ja kerkesin siinä tasapainoa hakiessa mm. miettiä että eihän kukaan nähnyt, ja että lähtiköhän varpaankynsi. Tässä järjestyksessä. On ollut metsän villeillä eläimillä hauskaa katsoa huitomistani.

Viimein vaaran ylitys oli ohi, ja pääsi taas vähäksi aikaa metsätielle. Vähän aikaa sitä hölkättyäni tuli huoltopistekin, ja täytyy myöntää, että OFF purkki oli se mihin ensimmäisenä katseeni kiinnitin! Vähän vettä nassuun, offia paljon jokapaikkaan, ja eikun menoksi. 7km maaliin, tiesin että tää on tässä, mikään ei estä enää minua pääsemästä maaliin - ja vielä voittajana! Reitti jatkui hakkuuaukeaa aivan huikeissa maisemissa, ellei alusta olisi ollut sen verran kivinen, että piti seurata mihin menee, niin olisin varmaan unohtunut ihailemaan maisemia.

Kohta tuli taas tie, ja huomasin että viimeinen huolto ennen lopun nousuja on aivan mutkan takana. Ja aikaa oli sen verran, että se 3,5h on saavutettavissa. Huippua! 19km huollossa äkkiä vähän rusinoita ja urheilujuomaa naamariin ja sitten vain kohti maalia. Ylämäkeen. Pahanlouhoksen alku oli ihan helppoa kauraa, polku mutkitteli sen verran, että ehdin jo ihmetellä miten joku viime vuonna piti tätä pahana. No, kohta polku jatkuikin lähes suoraan ylöspäin. Ja minä puuskutin. Ja mäki tuntui loputtomalta. Pienin askelin tunkkasin menemään, ja mietin jo seuraavaa mäkeä. Loppunousukin on vielä jäljellä.

Viimein nousu loppui, ja pystyin hölkkäilemään hetken matkaa kohti viimeistä laskua. Se oli sama mäki joka alussa noustiin ylös. 3,5h aikatavoite oli karannut vain yhden kilometrin aikana tavoittamattomiin. Polvet oli jo sitä mieltä, että jos meinaan juosta Pallaksella, ota varovasti tämä lasku. Jos viime vuonna päästelin niin kovaa kuin uskalsin, nyt tulin tosi varovasti. Saatoin vahingossa astua sammakon päälle, ainakin kiinnitin huomioni pikkiriikkiseen sammakkoon joka oli jalkani kanssa törmäyskurssilla. Sen verran oli vauhtia kuitenkin, että en ehtinyt jäädä katsomaan mitä sammakolle tapahtui.

Viimeinen nousu. Älä kato ylös. Älä kato ylös. Pienin askelin. Pidä rytmi. Lääh Puuh! On se vain tiukka. Älä kato ylös. Ensi talvena vietän aikaa portaissa. Paljon. Älä kato ylös. Hitaasti mutta varmasti raahustin loppunousua ylöspäin, viimeisen kumpareen päällä oli järjestävän tahon edustaja kannustamassa! Enää vähän matkaa. Siellä se maali jo on! Juoksin viimeiset pari kymmentä metriä maaliin ja olin Voittaja! Ajassa 3.47,38 ja kaikista kilpailijoista viimeisenä. Itseni lisäksi voitin 22km kisan naisten sarjan, ja sekös vähän meinaa välillä hymyilyttää...



Ottihan voimille, mutta olipahan mahtava reissu! 



Kiitokset järjestäjille mukavasta tapahtumasta! Reitti oli hyvin merkattu, ja muutenkin järjestelyt toimi. Erityiskiitos lätyistä, ne oli tosi hyviä.


maanantai 30. toukokuuta 2016

Wannabe kestohölkkääjä Karhunkierroksella

Nyt kun liikkuminen vihdoin onnistuu kahden jalan, ja yhden kepin, varassa konttaamisen sijaan. Tunnen olevani henkisesti valmis, lähes objektiivisesti, arvioimaan karhunkierroksen kestohölkkäysyritystäni.

Vuosi sitten herännyt kiinnostus metsäpoluilla suoritettavia juoksuharjoitteita kohtaan, johti lievässä mielenhäiriössä tapahtuneeseen ilmoittautumiseen NUTS Karhunkierroksen 53km polkujuoksuun. Talven harjoitteet menivät aikalailla Oravamäen Maijan maraton-ohjelmaa(Edistyneiden_maraton_ohjelma.pdf) seuraten, vaikka en kovin edistynyt ollutkaan.

Lumien jo sulettua, ja juoksutapahtuman hyvää vauhtia lähetessä, alkoi takaraivossa kirkastua totuus lenkkipaikkojeni latteuden ja Kuusamon maisemien mäkisyyden välillä. Niinpä aloin apinan angstilla tampata kaikkia tielleni eksyneitä mäkiä ja portaita sillä seurauksella, että kaksi viikkoa ennen starttia oikeaan pohkeeseen iski kohtalaisen raju penikkatauti. Juoksuharjoitteita en voinut tehdä lainkaan, näinä herkistelyviikkoina, ja vajosin hienoiseen epätoivoon. Parilla kevyellä pyörälenkillä kuitenkin kävin pitääkseni kropan ja mielen edes jotenkin ojennuksessa.
Rukalla kävin starttia edeltävänä päivänä hölkkäämässä kolmen kilometrin testilenkin, jolla testasin jalankunnon lisäksi penikkataudin vuoksi ostamiani kompressiosukkia. Jalka kipuili hieman, mutta ei niin paljon että olisin malttanut jättää startin väliin. Jalkojen vaste ei tosin ollut kahden viikon juoksemattomuuden vuoksi ihan totutunlainen.
  
Starttiaamuna aurinko paistoi täydeltä terältä, luoden juuri lumikeleistä vieroittuneelle hölkkääjälle hornankattilaan verrattavan mikroilmaston. Alunperin puhtaasti sykkeisiin perustuva etenemissuunnitelmani kelpasi lähinnä rektuumin silittelyyn, pumpun tavoitellessa ennätyslukemia heti ensiaskelilla. Näppäilinkin sykemittarin näyttämään geelien nauttimisajastinta sykkeiden sijaan, ja suuntasin kohti Oulangan metsiä ihan fiilispohjalta. Vasen polvi alkoi hieman kipuilla kymmenen kilometrin jälkeen, mutta ei haitannut yhtään kun oli niin hyvä fiilis.  

Kun satakiloinen, keski-ikäinen, hylkeen keskivartalolla varustettu mies hyppelehtii kesäsäällä juurakoissa - sille tulee ensin kuuma, ja sitten sille tulee isosti hiki. Paitsi että tällä kertaa ei tullut se hiki, vaikka juoksureppu oli kyllä suolan peitossa, niin paita pysyi kuivana koko matkan. Laskin alussa, että ehdin kitkajoelle kolmessa tunnissa, ja että voin täten juoda 0.75 litraa vettä tunnissa ennen joesta tehtävää täydennystä. Ja tämä olisi normaalisti ollutkin ihan riittävä määrä, mutta vallinneessa lämpötilassa litra tunnissa olisi lienee ollut lähempänä todellista tarvetta. Rukan läheisyydessä tiedostin jo itsekkin, että nyt taitaa miehessä olla muutakin kuivaa kuin vain jutut.

Juoksu kulki kuumuudesta ja hienoisesta nestevajeesta huolimatta mukavasti Juuman huoltopisteelle saakka, jonne saavuin noin viiden tunnin jolkottelun jälkeen. Mutta sitten ensikertalainen teki karmaisevan amatöörivirheen. Pieneen janon- ja näläntunteeseen suklaakeksit ja urheilujuoma maistuivat hieman liiankin hyvin korkeilla kierroksilla viimetunnit käyneelle matkamiehelle. Tästähän seurasi sitten pakin totaalinen jumiminen heti matkantekoa jatkettuani, ja aina kun yritin juosta tuntui että kaikki lentää pihalle. Ihan niin totisella mielellä en tapahtumaan lähtenyt, että olisin helteisessä metsässä halunnut luopua juuri nautituista nesteistä juoksuaskelten toivossa. Niinpä päätin jatkaa matkaa kävellen, kunnes paine mahassa hellittäisi. Välillä toki nautin ylimääräistä suolaa siinä toivossa, että imeytymisprosessi nopeutuisi, mutta laihoin tuloksin. Vatsa tokeni noin kahdessa tunnissa, mutta mahan toimimattomuuden aikana jalat olivat menneet ihan tönköiksi. Helposti juostavaa polkua ja tien pätkää olisi ollut tarjolla vaikka millä mitalla, mutta jalat eivät vaan enää toimineet.

Sitten kun totuus juoksukyvyttömyydestä hiipi tajuntaani, alkoi ketuttaa. Fiiliksen romahdettua tulin myös turhankin tietoiseksi vasemman polveni tilasta ja pariviikkoa juoksuhommiani häirinneet penikkakivutkin olivat nyt ihan omaa luokkaansa. Viimeiset 14 kilometriä olivatkin erittäin hidasta via dolorosaa. Mielessä pyöri kipujen ja keskeyttämisen lisäksi lähinnä vain sosiaalisen median täyttäminen #perseestä-sisällöllä. Tyydyin kuitenkin yhteen säyseään #läskilläkuuma päivitykseen, koska eihän sitä nyt ikävistä fiiliksistä päivitellä.
Konttaisen huollossa mieleen hiipi uudestaan ajatus keskeytyksestä, mutta jatkoin äkkiä kärsimystaivaltani ettei ajatus vain ehtisi muuttua toiminnaksi. Lopun alamäet kipeillä jaloilla olivat aivan syvältä. Etenemisnopeus oli välillä vain 2km tunnissa, eli melko verkkaista tahtia tuli paarustettua. Maalissa päällimmäinen ajatus oli vain, että se oli sitte sellanen reissu. Maalilinjan ylittäminen ei sillä hetkellä aiheuttanut mitään suuria onnen tuntemuksia loppumatkan vaikeuksien ja päällä olevien kipujen vuoksi, jonka vuoksi päätinkin antaa lopullisen tuomioni reissun hyvyydestä vasta hieman palauduttuani koettelemuksesta.
Eipä varmaan moni uskoisi, että tässä on käynnissä lennokas loppukirini. 



Vaikka seuraavan 12 tunnin aikana liikuin pidemmästi konttaamalla kuin jalkojen päällä, niin mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä ajatus reissun ainutlaatuisesta hienoudesta. Olihan oikeasti hieno kokemus! Oppia tuli reilusti, kun mikään ei kelistä ja tietämättömyydestä johtuen mennyt niin kuin oli ajatellut. Lopun via dolorosa oli myös opettavainen matka oman mielen sopukoihin, ja hieno muistutus siitä että joskus on vain syytä jatkaa matkaa vaikka vituttaakin. Kiitos NUTSille hienosta tapahtumasta.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Kuuma, kostea, hikinen NUTSKarhunkierros 33k – kun mikään ei mennyt niin kuin piti

Kauden ensimmäinen startti. Tavoitteet korkealla, mutta realistiset, viimeiset mäkivedot ja treenit vielä vahvistivat käsitystäni siitä, että alle 5h on lastenleikkiä, vaikka reitti onkin raskas. Toisin kävi.
Minähän vaihdoin 53 kilometrin osallistumisen tuohon lyhyempään matkaan sen jälkeen, kun olin 7 viikkoa juoksutelakalla jalkapöydän hermopinteen takia. Vielä kisaviikolla mietin, pitäisikö sittenkin startata 53:lle, sen verran hyvä fiilis oli, ja tossut oli olleet syönnillään joka kerta kun niitä ulkoilutin. Tätä ennen olin kyllä ehtinyt vaipua totaaliseen epätoivoon, kun väsyttää ja juoksu ei kulje. Syy löytyi verestä: Hemoglobiini 104 ja varastorauta 3,5 (norm. 9) eli Raudanpuutosanemia.

Anemiaa on ennen kisaa hoidettu vasta pari viikkoa, syön tupla-annosta rautaa ja pyrin syömään rautapitoisia ruokia. Kuitenkin, kevään vastoinkäymisisitä huolimatta olo oli koko viikon energinen ja luottavainen. Viimeiset mäkitreenit Ruskossa valoivat uskoa siihen, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Kisan korkeusprofiili. Ihan helppoa kauraa vielä tässä vaiheessa.


Lauantai-aamuna oli hyvä fiilis, vähän mietitytti kuumuus. Päivälle oli luvattu semmoista pariakymmentä astetta lämmintä ja aurinkoa pilvettömältä taivaalta. Ei haitannut. Tuntia ennen bussin lähtöä kävin ostamassa shortsit kisaa varten – caprit tuntui liian kuumalta ajatukselta. 


Tyylilyyli lähdössä metsään. Salomonin kompressiohousuhame oli nappivalinta.

Vielä startissa olo oli energinen ja luottavainen. Tästä ei voi tulla kuin hyvä päivä. Torvi törähti, ja matkaan. Ensimmäisen kilometrin aikana tajusin, että nyt muuten ei mene hyvin. Kyllä se tästä kun kone käynnistyy. Seitsemässä kilsassa sain Peten kiinni. Teki mieli himmata vauhtia, mutta olin ”vasta” 10 minuuttia aikataulusta jäljessä. Syke oli 160. Ensimmäinen huolto Juumassa, juomavarastojen täydennys ja pari kourallista sipsiä nassuun. Tympäsi ihan tosissaan, aikatavoite 5h oli karannut ekan kympin aikana – kun ei kulje niin ei kulje, kyllä hitaimmankin dieselin pitäisi kahdessa tunnissa käynnistyä. Jos olisin ollut treenilenkillä, olisin lähtenyt kotiin aikaa sitten todeten että toisena päivänä sitten. 

Kaisan kanssa jatkettiin yhtä matkaa, ehkä 1-2 km meni ihan mukavaa vauhtia, ja ajattelin että kyllä tämä tästä. No ei se siitä. Kohta oli taas syke 160 ja vauhti vain hidastui. Kolme tuntia taivallusta takana, enkä ollut edes puolessa välissä. Söin ketutukseen suklaapatukan väkisin. Sehän vasta saikin jo valmiiksi oireilevan vatsan tukkoon. Ei uponnut mitään. Suolaa kiskoin kaksin käsin ja koitin saada vatsan vetämään. Vähän ennen Porontimajokea joku edessä menevä päätti kastella lakkinsa purossa. Itse tein saman, ja jaksoin taas 500 metriä yrittää. Kuuma, huono olo, ja pelko krampeista varjostivat matkantekoa. Ihan koko ajan tuntui, että jos ei selkä kramppaa, niin vatsa kramppaa (se patukka aiheutti pari lievää kramppia) tai jalat. Pää nyt oli jo kestokrampissa koska: Vitutti. Mitä tuota kiertelemään.

Aikatavoite oli karannut jo liian kauas, ja vointi oli aivan surkea. Sinnillä vain jatkoin eteenpän. Vähän Porontimajoen jälkeen, kun tuli isot portaat, meinasin pyörtyä portaisiin. Portaiden yläpäässä oli penkki, ja nakkasin repun penkin viereen ja löin maahan selälleen, jalat penkille. Siinä oli joku mies, jonka kanssa oli jo hetken aikaa menty vuorovedoin, ja hän tarjosi pähkinöitä. Maistui siinä kohden tosi hyviltä. Hetken aikaa kun olin makoillut, niin tämä herra kysyi joko jatkettaisiin matkaa. Samapa tuo. Jossain vaiheessa huomasin hänen jääneen taakse, ja jatkoin matkaa toisen herrasmiehen kanssa. Jostain olin saanut ylimääräisen vaihteen, ja nyt juoksu tuntui yllättävän hyvältä. Puolimaratonin täyttyessä oli jo olosuhteisiin nähden tosi hyvä fiilis. Mitä nyt aina ylämäessä mietin että keskeytän Konttaiselle, en pysty jatkamaan loppuun. Alamäessä taas meno maistui, ja seuralainen jäi taakse. Sinne Konttaisen huoltoon saakka juoksu kulkikin aivan kohtalaisesti, vaikka olin todella hengästynyt koko ajan - oli aivan sama kävelinkö hitaasti vai juoksinko reippaasti, syke pysyi 150-160 tietämillä, joten tottakai juoksin. Konttaisen huoltoon rullailin olosuhteisiin nähden hyvävoimaisena, vaikka vesi oli loppunut rakosta pari kilometriä aiemmin.  Pikaisesti täytin juomarakon, söin muutaman sipsin ja lähdin jatkamaan matkaa. 

Matkanteko muuttui selviytymistaisteluksi, ylämäkiin pelkäsin että kuolen, alamäet ja tasaiset juoksin aina kun mahdollista. Joitakin selkiäkin tuli vastaan. Mutta oli ne raskaita ne nousut. Aina ylämäessä tuntui että en vain kertakaikkiaan saa nostettua jalkaa seuraavalle askelmalle. Pumppu hakkasi ja huohotus kuului varmaan Rukalle saakka. Jalat tuntui aivan typötyhjiltä. Alamäessä oli helppoa rallattelua aina kun ei ollut liian teknistä alustaa juosta. Vihdoin se Valtavaaran laki kuitenkin tuli, ja pääsin rullailemaan alas. Mahtava fiilis, ja alamäkeen juoksu kulki, vaikka hengästyttikin normaalia enemmän. Mutta: Vielä se viimeinen Saaruan nousu. Voi ei. Teki mieli istahtaa siihen mäen alle ja jättää leikki sikseen. Mutta jos 160kilsan taivaltajat sinne lähti, niin pakkohan se minunkin oli vain pienin askelin raahustaa ylöspäin. Ja mikä menee ylös, tulee myös alas, ja lopulta se viimeinen alamäkikin alkoi. 

Tuollaisen räpellyksen jälkeen voimia oli vielä ihan kunnon loppukiriin, ja juoksinkin maaliin varmaan kovempaa kuin koko retkellä kertaakaan. Tuttuja kasvoja oli maalisuoralla, kellot kilkattivat, ja vihdoin ja viimein pääsin maaliin, ajassa 6:43 ja risat (20 minuuttia huonompi kuin vuosi sitten – tunnelmat löytyy TÄÄLTÄ). Olo oli totaalisen tyhjä, ja koko matkan ketutus ja turhautuminen ja tuska purkautuivat itkuna, joka ravisteli koko kroppaa. Ei kiinnostanut yhtään läpsiä yläfemmoja ja ottaa onnitteluja vastaan, kun tunsin olevani täysin epäonnistunut luuseri. Vaikka tottahan se on, että jokainen joka tuolta maaliin tuli, oli Voittaja – kuuma keli toi vielä oman lisämausteensa reitin raakuuteen.


Kaikki nuo nyppylät piti ylittää.

Olin suunnitellut pistäväni kaiken peliin, ja tekeväni hyvän ajan – olen kelannut taktiikkaa kuinka tämä tehdään, viikkotolkulla, laskenut kilometriaikoja ja miettinyt tankkausaikatauluja. Olen ollut niin varma itsestäni, että tuota henkistä puolta ei ole pahemmin tullut mietittyä. Lopputuloksena oli fyysiseltä rasitustasoltaan normaalia pitkää lenkkiä vastaava suoritus, ja henkisesti raskain kisa missä olen ollut – jotenkin vielä vaikeampaa kuin viime vuoden PyssymäkiExtremen keskeytyksen jälkeen. Ehkä siksi, että mielessäni latasin tähän niin paljon odotuksia, jotka sitten romahtelivat yksi toisensa jälkeen.

Mutta, revanssi odottaa keväällä 2017: Siellä odottaa 55km, ensin kolmekymppiä tuntematonta ja sitten jo tutuksi tulleet reitit nousuineen ja laskuineen. Nyt pitää keskittyä palautumiseen, kevyeen treeniin ja siihen, että pää kestää seuraavankin koitoksen. Kisakesä on alussa, ja tästä voi suunta olla vain ylöspäin.  Kaikista tärkeintä kuitenkin on nyt saada nuo veriarvot kuntoon. 

Iha finaalissa.

Vielä pieni lisäys: Kiitos kaikille jotka tsemppasi ja oli mukana kisassa. Kiitos NUTSin porukalle hienosta tapahtumasta! Erityiskiitos Maijalle ja Kaisalle, jotka huolehtivat minusta maaliintulon jälkeen tuomalla keittoa ja mehua sekä hakemalla tavarani. Ilman teitä istuisin varmaan vieläkin siinä penkillä keräilemässä itseäni ;)